Pankista oli tullut tänään kirje, jossa kerrottiin jäljellä olevan asuntolainan määrä. Sitä ei ole enää kovinkaan paljon. Päätin ehdottaa miehelle, että ottaisin lopun lainan nimiini. Tämä siksi, että silloin kun ostimme tätä asuntoa, miehellä oli enemmän säästöjä ja hän maksoi käsirahasta suurimman osan. Mies ynähtii heti "ei" päätään kääntämättä, selin oveen jonka pielessä seisoin. En kunnolla edes kuullut vastausta, luulin jo kuvitelleeni koko ynähdyksen. Sitten mies sanoi, edelleen hiljaa, matalalla äänensävyllä joka torjuu kaiken keskustelun että kiitos vain mutta hän ei nyt halua puhua asiasta. "On muutakin miettimistä tässä nyt".

Kyllä pyöri kaikenlaista mielessä ja kielelläkin. Teki mieli lyödä tiskiin kaikenlaista miettimistä, mitä itsellänikin on - olin esimerkiksi juuri hetkeä aikaisemmin lopettanut puhelun, joka koski odottamatta kuolleen serkkuni hautajaisjärjestelyjä. Samalla kuitenkin tiesin aivan turhaksi alkaa kertoa jotakin omista murheista. Ne eivät kiinnosta, eivät ole yhtä suuria kuin hänen. Hänen elämänsä on vaikeaa ja sen tekevät vaikeaksi nimenomaan muut ihmiset.

Hetkisen mietin toisenlaistakin taktiikkaa. Ajattelin, että sanon hänelle että tuo ei enää tehoa minuun. Tuohan on hänen vakiokikkansa. Mitä tahansa häneltä kysyin tai hänelle ehdotin, niin aina vastaus oli torjuva. "En jaksa", "ei nyt", "on muutakin miettimistä", "ei". Mietin että jos kylmästi sanoisin hänelle että olen saanut tarpeekseni siitä, että aina muut asiat ovat tärkeämpiä kuin minun asiani. Että nyt ei auta: joko keskustelet kanssani tai todellakin järjestän sinulle muuta miettimistä. Mutta sitten päädyin siihen, että haluan käyttää tämän illan muuhun kuin riitelemiseen.

Menin keittiöön ja purin hammasta. Veri kohisi ja jyskytti korvissa. Laitoin vedenkeittimen päälle ja sen kohinan suojissa huohotin raivosta. Sain hetkessä kaamean takaraivopäänsäryn ja tunsin lievää kuvotusta. Verenpaine taisi käydä hetkellisesti aikamoisissa lukemissa. Pakko oli ottaa burana, koska olo oli tosi huono. Onko tämä jumaliste tämän arvoista?

Vanhempieni kanssa tuttavien eroista puhuessani olen ymmärtänyt, että avioero tuntuu olevan heille lähes kuolemaa pahempi asia. Uskon, että jos he tietäisivät miten paha olo minulla on, niin he voisivat jotenkin ymmärtää eron. Mutta he eivät näe pahaa oloani eikä minulla ole rohkeutta paljastaa kaikkea. Välillä annan vähän vihjeitä, esimerkiksi kun äiti kysyi eräästä harrastuksestani, niin totesin suoraan että se ei kiinnosta miestäni tippaakaan. Mutta että kertoisin kaiken kerralla - en taida pystyä siihen. 

Mutta miten pitkään jaksan, ja mitä sitten tapahtuu kun en enää jaksa?

Valehtelisin jos väittäisin
öisin herääväni murehtimaan maailmaa
valehtelisin jos väittäisin
ettei se kiinnosta mua ollenkaan
siit on kai turha tehä lauluja
kun näyttää siltä että
siit on turha pitää puheita
turha piestä suutansa hei laulaja

Valehtelisin jos väittäisin
vihaavani kauneutta
valehtelisin jos väittäisin
ettei mikään mua pelota
ois kai siistii antaa periksi
toteais vain kylmästi ei tästä mitään tuu
lähtis kävelemään painais oven kiinni perässään

Ois kai siisti antaa periksi
toteais vain kylmästi
ei tästä mitään tuu lähtis kävelemään
painais oven kiinni perässään

 

Kolmas Nainen

[säv. Hanhiniemi san. Hanhiniemi sov. Pesola-Hanhiniemi-Kivikangas-Valkama & Kallioniemi]

Tänään on hääpäivämme. Mies on työmatkalla, mutta sain aamulla pari minuuttia heräämisen jälkeen tekstiviestin, jossa toivotettiin hyvää hääpäivää ja jotain muuta söpöä. Vastasin siihen astetta pidättyvämmin.

Tekstiviestit ja sähköpostit ovatkin lähes ainoat kommunikointikeinomme tällä hetkellä. Vaihdamme vain muutamia sanoja silloin tällöin, lähinnä kun on pakko hoitaa jokin käytännön asia. Mykkyys on minun syytäni, tiedän ja tunnustan. Mykkäkoulusta en oikeastaan haluaisi puhua, vaikka kai se sitä pohjiimmiltaan on.

Olen vain jotenkin lopettanut puhumisen. Ei tunnu olevan yhtään mitään sanottavaa enää, vaikka toisaalta sitä olisi todella paljon. Välillä mietin, että vaiteliaisuus on hyväkin asia. Jos nyt joku ottaisi sanaisesta arkustani kannen pois, niin en ole varma siitä, kuinka paljon sitä tekstiä oikein voisi tullakaan. Ja ennen kaikkea: mitä tulisi sanotuksi.

Välillä kuvittelen, mitä sanoisin, jos mies kysyisi miksen enää puhu hänelle. Ehkä sanoisin hänelle, että en enää usko tähän juttuun. En enää usko meihin.

Välillä toivon, että tilanteessa tapahtuisi edes jonkinlainen muutos, asiat etenisivät edes johonkin suuntaan, vaikka sitten eroon. Suurin syy siihen, että en ota asiaa puheeksi, on se, että luulen vanhempieni sydämen särkyvän jos eroan. Ainakin he huolestuisivat taas tavattomasti kaikesta. Välillä taas ajattelen, että pitääkö minun sietää nykyistä elämääni sen takia, että vanhempani olisivat paremmalla mielellä.

Viime sunnuntaina puin takin päälle ja lähdin katsomaan kahta asuntoa, kaksioita. Kumpaankaan en rohjennut mennä sisälle saakka, vaan jäin rappuun oven taakse. Miksi? Raput olivat ankeita, päivä harmaa, ovet vieraita. Mietin sitäkin, että mitä sanoisin, jos kiinteistönvälittäjä kyselisi jotakin kiinnostukseni syistä. Kertoisinko hakevani asuntoa itselleni? Keksin jo mielessäni sukulaistytön avomiehineen, joiden puolesta muka olisin asuntoa katselemassa. Naurettavaa.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että vatvon ja vatvon asioita mielessäni. Käyn päässäni keskustelua mieheni kanssa, kuvittelen mitä sanoisin hänelle, vanhemmilleni, työkavereilleni. Mietin syitä, miksi en halua jatkaa hänen kanssaan. Mietin syitä, miksi kannattaisi jäädä ja vielä yrittää. Pyöritän ja vatvon samoja asioita, välillä uusiakin asioita. Välillä tuntuu siltä, että kyllästyminen pukertuu katkeruudeksi rintaan ja kurkkuun ja silmien taakse.

Aivan pienetkin asiat miehessä ovat alkaneet ärsyttää kovasti. Hän myttää kylpyhuoneen maton suihkuun mennessään eikä ikinä oikaise sitä, vaan kastelee koko kylppärin lattian litimäräksi. Matto voi olla mytyssä päiväkausia kynnyksen edessä, ellen oikaise sitä. Hän väistää katsettani, hän väistää minua kun tulemme vastakkain asunnossamme. Hän viettää kaiken aikansa työhuoneessaan, välttelee tulemasta keittiöön samaan aikaan kuin minä, pujahtaa kylpyhuoneeseen vaivihkaa. Minä hoidan koko muun asuntomm siivouksen ja laittamisen. Hän asuu kotonamme kuin vieras. Hän on esimerkiksi kerran ostanut minulle lahjaksi erään kirjan, joka on edelleen kirjahyllyssämme. Jostain syystä hän kuitenkin mieluummin lainasi kirjan kirjastosta kuin luki sen omasta hyllystämme. Kerran hän kysyi päänsärkytabletteja. Kehotin katsomaan lääkelaatikosta, johon olen hankkinut tärkeimmät käsikauppalääkkeet, laastarit ym. Mutta miespä sanoikin, että hän ei voi ottaa niitä koska ei ole koskaan hankkinut laatikkoon mitään. No, niinpä, mutta mitä hän sitten tahtoi? 

Pieniä vähäpätöisiä juttuja. Jossain toisessa tunnetilassa saattaisin pitää noita pikantteina luonteenpiirteinä ja suhtautua niihin huvittuneella pitkämielisyydellä. Nyt ei huvita yhtään.

Välillä ajattelen, että olen naimisiin mennessäni tehnyt suuren virheen ja olen hukannut elämästäni parhaat vuodet. Ei niin tietenkään ole. En usko, että olisin tässä nyt ilman miestäni: hän on tukenut minua työssäni, hän on junaillut monia suuria asioita parhain päin tavalla, johon minä en olisi kenties kyennyt.

Mutta minusta tuntuu, että mieheni ei ollenkaan tunne minua enää. En minäkään taida tuntea häntä enää. Emme enää taida olla lainkaan kiinnostuneita toisistamme. Olimmeko sitä joskus? En muista. Aikoinaan rakastin hänen tuoksuaan intohimoisesti. Saatoin työntää nenäni kiinni hänen kainaloonsa ja hengittää hänen tuoksuaan, jossa sekoittuu miedon deodorantin haju hänen omaan ominaistuoksuunsa. Enää sekään ei sykähdytä.

Pidän yksinäisyydestä, mutta en pidä siitä parisuhteessa. Olen vuosien ajan hokenut miehelle olevani mieluummin yksin yksin kuin kaksin yksin. Olen ollut jo aika kauan yksin(äinen). En tiedä, osaisinko enää sovitella halujani ja ajatuksiani yhteen jonkun toisen kanssa, edes miehenikään kanssa, ehkä en. Mutta silti joskus haaveilen siitä, että olisi mukavaa jakaa kokemuksia jonkun toisen ihmisen kanssa: elokuvia, matkoja, kotisohvailtoja, kävelyretkiä, ruokakokeiluja, kodin ratkaisuja. Ihan tavallisia asioita. Sillä tavalla että toinen olisi oikeasti läsnä. Katsoisi minua silmissään jokin katse: huvittunut, arvostava, epäuskoinen, ärtynyt, ilahtunut - edes jokin katse.

Ja tässä tullaan siihen uskonasiaan, josta alussa mainitsin. En usko, että tuo on mahdollista tässä parisuhteessa. En usko.

Onpa ollut varsinainen marraskuu. Harvoin olen näin paljon miettinyt elämääni ja sitä, mitä siltä tahtoisin. Vaakakuppeihin on valikoitunut hyviä ja huonoja asioita. Luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni olen kunnolla miettinyt myös sitä, mitä minulla voisi olla lupa odottaa elämältä.

Ajatteluprosessi lähti liikkeelle työasioista. Työpaikan uudelleenorganisoituminen ja yt-neuvottelut vilauttivat erilaisia mahdollisia vaihtoehtoja: tehtävien ja nimikkeen muuttumisen, ympäröivän organisaation vaihtumisen, palkanalennuksen ja miksei myös työpaikan menettämisenkin. Pelkäsin kovasti sellaiseen umpikujaan päätymistä, jossa valittavana olisi ollut vain huonoja vaihtoehtoja. Pelotti, ahdisti, harmitti. Harmitti siksikin, että olin jo luvannut ja suorastaan pyytänyt, että mies pitäisi vuorotteluvapaavuoden ja minä kustantaisin elämämme sen aikana.

Jossain vaiheessa halusin varata itselleni loman etelän lämpöön vuodenvaihteen tienoville, koska ajattelin sen tuovan vähän lohtua kaikkeen ankeuteen. Tiesin kyllä, että mies ei ole ajatuksesta innostunut, mutta pyysin häntä kuitenkin mukaan. Mies kieltäytyi heti ehdottomasti ja syynä oli se, että hän ei jaksa.

OK, ymmärrän sen. Tavallaan. Tiedän, että hän on väsynyt. Tiedän, että hän on suorittajatyyppi, joka suorittaa myös lomansa. Esimerkiksi Barcelonassa mies teki jopa sanallisesti selväksi sen, että reissussa tehtäisiin mitä minä haluaisin meidän tekevän ja hän kulkisi mukana ja tekisi parhaansa että minä nauttisin matkasta. Ei siis puhettakaan siitä, mitä hän haluaisi tehdä tai nähdä tai kokea. Tämä esitettiin tavalla, joka antoi minun ymmärtää että minulla olisi syytä tyytyväisyyteen.

Siis. Ymmärrän, että mies ei tykkää reissata ja suhtautuu lomiinsakin kuin aikaan, jolloin on mahdollista tehdä työasioita omilla ehdoillaan. Työ tuntuu muodostavan hänen elämänsä sisällön. Ehkä siksi, että se antaa tilaisuuden suorittaa asioita. Mies taitaa olla sellainen suorittaja, joka hakee jotain, ehkä hyväksyntää tai muuta tyydytystä, suorittamalla asioita. Esimerkiksi suvun tapaamiset ovat suorituksia, jotka tehdään ei omaksi iloksi vaan sen takia että niin kuuluu tehdä. Tai jotain sellaista.

Fine. Ymmärrän siis, että mieheni suhtautuu asioihin ja ympäröivään maailmaan noin. Alan myös vähitellen ymmärtää, että minä suhtaudun asiaan eri tavalla.

Tässä välissä kävin kävelylenkillä ja muutenkin asioilla. Nyt, tiivistettynä: olettaen, että meillä on vain yksi elämä, niin en halua viettää omaa loppuelämääni tällä tavoin erikseen, yksikseen. Haluan jakaa sen jonkun kanssa. Voi tietysti olla, että en koskaan enää löydä ketään sellaista, jonka kanssa voisin elämäni jakaa, mutta alkaa vähitellen vaikuttaa siltä että tässä parisuhteessa se ei ainakaan onnistu.

Mies on ollut viime viikkoina todella väsynyt. Väsyminen on varmaan kahdenlaista, toisaalta ihan akuuttia unenpuutetta mutta toisaalta myös jotain pitkäaikaisempaa uupumusta. Väsymistä on ollut jo pitkään 

Muutama viikko sitten ehdotin, että hän menisi työterveysasemalle ja pyytäisi vähän sairauslomaa levätäkseen. Hän ei pannut vastaan, mutta ei toisaalta mennyt terveysasemallekaan. Pari viikkoa sitten ehdotin, että hän pitäisi koko ensi vuoden vuorotteluvapaata. Lupasin ottaa hoitaakseni talouden juoksevat kulut; asuntolainaan tosin joutuisimme pyytämään lyhennysvapaita kuukausia, mutta voisin kuitenkin hoitaa korot, sähköt, vedet, vakuutukset ym. Mies ei taaskaan pannut vastaan ja näin hänen jopa hienokseltaan hymyilevän, mutta hän ei ole kuitenkaan vienyt asiaa eteenpäin. Ymmärrän toki sen, että jos on oikein väsynyt, niin ei jaksa tehdä mitään edes asioiden parantamiseksi.

Minä tunnen jotenkin turhautuvani ja turhautuminen purkautuu usein äkäilynä. Turhautuminen ja äkäily johtuvat ehkä kahdesta syystä: toisaalta miehen jatkuva valitus omasta väsymyksestään ja voimattomuudestaan kiristää hermojani. Toisaalta koen avuttomuuden tunnetta ja turhautumista, kun en pysty olemaan avuksi. Tai pysty ja pysty: pystyn kyllä esimerkiksi ottamaan huolekseni taloutemme juoksevat menot vuoden ajaksi, mutta miehen pitäisi itse hoitaa itsensä vuorotteluvapaalle. En pysty auttamaan, jos mies ei pysty ottamaan apua vastaan.

Tänä aamuna, ja myös joskus aikaisemminkin, mies sanoi minulle, että olen reipas. Tähän reippauteen riittää näköjään se, että saa itsensä ylös sängystä, käy suihkussa, juo teetä, lukee lehden, pukeutuu ja lähtee töihin. Kysyinkin vähän tylysti, onko minulla vaihtoehtoja. Mies mumisi jotakin tyynyynsä. Kun olin lähdössä töihin, mies nousi sängystä ja laahusti hyvästelemään. Hän nojasi minuun raskaasti, kuin oikeasti tukea hakien. Taas hän kehui reippauttani. Ärsyynnyin ja kysäisin taas terävästi että onko minulla vaihtoehtoja. Hän sanoi tarkoittaneensa sen kohteliaisuudeksi. Minä tokaisin sen tuntuvan lähinnä vttuil,ulta.

Ehkä se ei ole niinkään vinoilua, mutta jollain tavoin tulee tunne, että minun pitäisi tuntea miltei syyllisyyttä siitä, että saan itseni revittyä aamuisin sängystä ylös. Tuossa "kohteliaisuudessa" tuntuu olevan jokin sivumaku, jokin viesti. "Sinä olet noin reipas mutta minä olen niin väsynyt". 

Aamuinen keskustelu sai muutenkin huonon käänteen, kun puuskahdin miehelle pysyväni hädin tuskin itse kasassa, mutta että en jaksa kannatella häntäkin. Sanoin, että hänen pitäisi yrittää pysyä itse koossa.

Mies oli siihen mennessä hädin tuskin jaksanut laahustaa villasukat jalassa ovelle, mutta sanani kuultuaan hän hilpaisi muutamalla askelella keittiöön. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua ja ehkä se olikin ihan viisas ratkaisu.

Mietin tässä suunnitelmaa illaksi. Voisin sanoa miehelleni vaikkapa että

1. olen huolissani hänestä
2. haluaisin auttaa häntä
3. olen turhautunut, kun en oikein tunnu pystyvän auttamaan
4. ymmärrän, että hän usein purkaa väsymystään valittamalla sitä minulle
5. minä koen hänen jatkuvan valittamisensa avunpyyntönä, mutta turhaudun, kun en pysty auttamaan (ks. kohta 3.)
6. olen itsekin vähän väsynyt enkä ollenkaan reipas

Mies soitti hetki sitten anoppilasta, siis lapsuuskodistaan. Hän lähti sinne pari päivää sitten leikkaamaan nurmikkoa ja tekemään muutoinkin vähän hommia äitinsä puolesta, kuten hänen tapanaan on. Mies otti mukaansa muutamia räsymattoja pestäväksi.

Äskettäin hän soitti saunasta. Hän harmitteli sitä, ettei voinut mennä uimaan, koska vastarannalla oli asukas saunomassa ja uimassa. Kysyin, miksei. Kuulemma uidessa pitäisi huutaa naapureille jotakin mukavaa. Kysyin, eikö voisi vain pulahtaa järveen, heilauttaa kättä naapurille ja nousta järvestä. Ei kuulemma voi, koska se olisi "töykeää".

Minun on vaikeaa ymmärtää tilannetta, koska itse kävin oman lomani aikana monta kertaa saunassa ja uimassa samaan aikaan, kun vastarannalla oli joku saunomassa tai uimassa. En koskaan huutanut heille mitään mukavaa, saati heilauttanut kättäni. Kuinkahan töykeinä he mahtavat minua pitää?

Saunomisongelman lisäksi oli toinenkin ongelma. Hän oli pessyt räsymattomme ja laittanut matot kuivumaan muovien päälle. Äitiään hän oli pyytänyt jättämään matot rauhaan. Jostain syystä anoppi oli kuitenkin käynyt siirtämässä yhtä mattoa niin, että se ei enää ollut muovien päällä.

Mies oli rähjännyt äidilleen niin, että oli saanut tämän itkemään. Matto oli kuulemma likaantunut siirrettäessä. Sanoin, että matto oli pieni ja voisin pestä sen täällä kotona vaikka pesukoneessa. Tiesin jo sanoessani, että pohjimmiltaan kyse ei ollut maton likaantumisesta. Mies sanoikin heti, että matto ei ollut likainen, vaan että "kyse on periaatteesta". Häntä ärsyttää se, että äiti "puuttuu kaikkeen". Tiedän kyllä anopin aktiivisuuden, mutta silti. Kysyin, itkikö anoppi oikeasti. Kuulemma itki, ja mies sanoi sitä "naisellisten keinojen käyttöönotoksi".

Silloin minua kylmäsi. Maton siirtämisestä raivostuminen, sen johdosta äidin itkettäminen ja itkun nimittäminen naisellisten keinojen käyttämiseksi - en voi pitää tuollaista käytöstä normaalin aikuisen ihmisen käyttäytymisenä.

Sitten mies sanoi, että jos häntä ei siellä (lapsuuskodissaan) kaivata tai siedetä, niin hän kyllä lähtisi tiehensä. Saisivat sitten vuosien jälkeen kaivata.

Purin kieltäni, mutta en sittenkään voinut olla sanomatta. Sanoin miehelle, että kukaan ei ollut sanonut hänelle, että häntä ei kaivata tai siedetä, vaan hän itse laittaa nyt sanoja muiden suuhun. Sanoin samalla, että nyt varmaankin siirryn "vihollisten puolelle", kuten hän vuodenvaihteessa asian ilmaisi (virhe!), mutta että sanon asian silti.

Teki mieli sanoa vaikka mitä. "Hanki apua." "Hakeudu hoitoon." "Käytä nyt edes vähän suhteellisuudentajua".

Pohjimmaisena mielessä jyskytti ajatus siitä, että tuollainen käytös ei ole normaalia. Pelkään sitä, että nuo jyrkät, mustavalkoiset ajatukset vain jyrkkenevät vuosien saatossa. Tiedän, että toisinaan hän kohdistaa sellaisia minuun jo nyt. Olen huomannut, että tietyt piirteet ihmisissä vain jyrkkenevät vuosien saatossa. Näin on käynyt jo nyt mieheni kohdalla.

"Kyse on periaatteesta."

******

Kulunut vuosi on ollut melko tasainen, tosin on pakko sanoa, että sellaisia tosi hyviä hetkiä on aika vähän. Riitelemme melko vähän, mutta töksäyttelemme jonkin verran. Yritämme kuitenkin pysytellä ns. ihokontaktissa, toisin sanoen: vaikka emme pystyisi puhumaan, menemme nukahtaessamme sylikkäin.

Meillä oli jostain syystä pisin seksitön aika alkukesästä. Ehkä suhteen huonosta kunnosta johtuen minulla oli laukeamisvaikeuksia. Miehelle minun laukeamiseni on lähes pakkomielle ja vaikka yritin lyödä asian leikiksi ja rohkaista häntä laukeamaan yksin, seksi loppui muutamaksi kuukaudeksi lähes tyystin. Muutama viikko sitten jotakin tapahtui ja sen jälkeen olemme harrastaneet seksiä muutamia kertoja. Eräänä päivänä tulin töistä ja sekstailimme lähes koko illan vähän uusiakin juttuja kokeillen. Kaikki päättyi nauruun ja kikatukseen - oli mukavaa.

Kesäloman aikanakin oli muutama hetki, jolloin melkein pelotti. Olin eräillä juhlilla töissä talkoolaisena. Mies puolestaan ehdotti paimentavansa vanhoja vanhempiani juhlien aikana. No, en jaksa kuvata tarkemmin, mutta yhdessä vaiheessa kävi niin, että mies poltti proppunsa ja tömisteli juhlakentän halki tivaamaan minulta äitini puhelinnumeroa ja oli karmean ilkeä ja tyly ja jotenkin - pitelemätön. Olin jotenkin niin pelästynyt, että kerroin sisarellenikin miehen tylystä käytöksestä, vaikka yleensä en puhu koskaan kenellekään hänestä mitään. En edes hänen äidilleen, vaikka olemme luultavasti ainoat ihmiset maailmassa, jotka ovat nähneet miehestä hänen tämän puolensa.

En tiedä. Pelottaa. Ja surettaa. Takana on kesäloma, joka pitää sisällään myös paljon mukavaa, kuten esimerkiksi yhteisen ulkomaanmatkan sekstailun lisäksi. Ja sitten yht'äkkiä tulee tällainen tilanne, joka synnyttää ainakin hetkellisen varmuuden siitä, että tämä suhde ei voi kestää loppuelämää.

 EDIT: Tunti äskeisen jälkeen nappasin puhelimen ja soitin miehelle. Rupattelin kevyeen sävyyn ja kyselin, mahtoiko hän olla vielä saunalla (odottamassa järveen pääsyä) vai joko hän oli uinut ja tullut pois saunasta. Mies murahteli aluksi vähän mutta kokosi sitten itsensä ja jopa kysyi minulta viikonloppusuunnitelmistani ym. Lopettelimme puhelun kutakuinkin normaaleissa tunnelmissa.

Jotenkin hirvittää edelleen enkä voi unohtaa tätä, mutta haluan kuitenkin normalisoida tilanteen ja elää toistaiseksi rauhallista elämää. Tiedän kyllä senkin, että ei mieskään unohda sitä, mitä sanoin siitä, että hän sijoittaa minut nyt vihollisten puolelle.

 

Mistähän alkaisin? Joulun ja uudenvuoden aikaan olen käynyt monenlaisia tunteita ja ajatuksia läpi, vaikka samalla olen koettanutkin pitää mielen tyynenä.

Juutuin tuohon kurssi-ilmoittautumisesta seuranneeseen miehen mykkäkouluun niin, että en oikein tahtonut päästä siitä yli enkä ympäri. Yritin omalla vetäytymiselläni pakottaa miehen puhumaan asiasta. Olisin halunnut jollakin tavoin ymmärtää, miten niin pienestä asiasta tuli niin suuri.

Kurssi-ilmoittautumisjutun lisäksi tuli jotakin muutakin. Olin joskus lokakuussa puhunut miehelle siitä, että tarvitsisin kipeästi lomaa, mitä tahansa lomaa, jolla voisin irrottautua arjesta. Pidin nimittäin kesäloman heti alkukesästä ja olen ollut töissä jo juhannuksesta lähtien. Suunnittelimme aluksi jonkinlaista laskettelulomaa, mutta päädyimme lopulta anomaan mökkiä miehen ammattiliitolta. Minä vieläpä täytin anomuksen netissä, miehen nimissä tietysti. Sovimme sellaisen viikon, jolloin voisimme olla molemmat lomalla.

Kävi niin onnellisesti, että loma myönnettiin. Kirje oli tullut miehelle ilmeisesti marraskuun aikana. Koska koko marraskuu meni mököttäessä, ei mieskään saanut sanotuksi lomasta mitään. En siis tiennyt lomasta, enkä myöskään tiennyt järjestää sovittua viikkoa töistä vapaaksi.

Joulun lähetessä mies alkoi sulaa kurssi-ilmoitusmökötyksestään ja oli oikeinkin kiltti. Kuten olen joskus aikaisemminkin maininnut, niin hän vaikuttaa melkein pitävän sellaisesta tilanteesta, jossa minä olen solmussa ja pidän etäisyyttä. Hän viihtyy oman työhuoneensa rauhassa ja tietää myös saavansa olla siellä rauhassa. Arkipuuhat sujuivat aika normaaliin tapaan; tein ruokaa viikonloppuisin, siivosimme jne. Vähän ennen joulua istuimme ruokapöydässä, kun mies kysyi, lähdenkö mukaan sovitulle mökkilomalle. Pala jäi pyörimään suuhuni hämmästyksestä. En ollut tiennyt, että loma oli myönnetty. Mies käänsi sen tietenkin minun syykseni: hän kysyi, enkö ollut lukenut kirjettä joka oli ollut keittiön pöydällä kuulemma pari viikkoa.

En ollut. Marraskuu oli kohdallani erittäin poikkeuksellinen, sillä osallistuin silloin kurssille, jonka päivät venyivät pahimmillaan jopa 13-tuntisiksi. Kahtena viikonloppuna olin poissa kotoa, toisella kertaa miehen sukuun kuuluvan henkilön hautajaisissa. Olisi senkin automatkan aikana ehtinyt varmaan mainita asiasta ihan suullisestikin. En ehtinyt hoitaa marraskuun aikana kunnolla edes omia postejani, saati sitten koluta miehen posteja. Eikä tapoihini kuulu  muutenkaan lukea toisen posteja, paitsi sähkö- ym. laskuja, jotka ovat selvästi laskuiksi tunnistettavia.

Kaipa mieskin vähän häpesi tapaa, jolla loma-asia tuli hoidetuksi. Ainakin hän oli jotenkin hyvittelevä seuraavat päivät ja viikot. Iltapäivisin saatoin saada tekstiviestillä tiedon kotona odottavasta lämpimästä ruuasta. Minä itse olin ihan mykkyrässä ja solmussa ja kykenemätön puhumaan mistään asiasta. Söin ruokaa jota tarjottiin ja kiitin siitä. Joku sana saatettiin vaihtaa kaupassakäynnistä tms. Hyvänyön toivotuksia ei vaihdettu, usein olin jo unessa kun mies tuli sänkyyn. Emme suudelleet viikkokausiin. Seksiä oli pari kertaa ja nautinkin siitä, vaikka en kyennyt laukeamaan, toisin kuin lähes aina muulloin. Sen verran korvienvälijuttu se laukeminen kuitenkin näköjään on.

Vietimme joulua kotona. Mies ei välitä juurikaan jouluhössötyksestä ja hän mm. tokaisi ennen joulua, että kuusta ei sitten hankita. Minä puolestani pidän jouluvalojen tunnelmasta ja ostin  pienen muovikuusen ja koristelin sen häälahjaksi saamillamme joulukuusenkoristeilla sekä kynttiläsarjalla. Laitoin muutenkin jouluvaloja ja joululiinoja sekä sijoittelin saamamme joulukortit värikkääksi näyttelyksi takanreunalle. Kyllä mieskin tykkää tällaisesta pienestä tunnelmanluomisesta; hänkin kävi laittelemassa postin tuomia kortteja takanreunalle. Kävin kaupassa hakemassa kaikki jouluruuat, tein kotikaljan ja paistoin kinkun. Ja siivosinkin jossain välissä.

Ensimmäistä kertaa vuosiin sain mieheltä joululahjan. Ja vieläpä millaisen lahjan! Hän oli vuosien mittaan kerännyt lehtileikkeitä, jotka jollain tavoin liittyivät minuun, ja koonnut niistä leikekirjan. Hieno, henkilökohtainen lahja, jonka eteen on nähty vaivaa. Minä olin ostanut miehelle vähän vitsinä päänahanhierontahäkkyrän. Hän sanoi sen muistuttavan hämähäkkiä. Joulunpyhinä kävimme hiihtämässä joka päivä. Molemmat saimme mahtavia rakkoja kantapäihin, joita sitten laastaroimme puolin ja toisin. Hiihtoretkien ja ruokailuhetkien lisäksi mies jopa ehdotti, että katsoisimme yhdessä televisiosta tulevan kotimaisen elokuvan. Hyvin harvinaista ja oikein mukavaa.

Uudenvuodenaaton illaksi mies oli ostanut maissilastuja ja dippikastiketta. Se oli aika uskomaton sattuma, sillä ostamme moisia herkkuja todella harvoin, mutta olin itsekin juuri päivällä ajatellut että olisipa kiva raksutella sipsejä pitkästä aikaa. Espoon Sellon karmeat tapahtumat kuitenkin heijastuivat minunkin työhöni enkä ehtinyt kauppaan uudenvuodenaattona. Eikä siis tarvinnutkaan, koska mies oli kuin lukenut ajatukseni ja ostanut em. herkkuja. Olin jotenkin ihastuksissani tästä sattumasta ja spontaanisti lörpöttelin kuinka olin itsekin ajatellut ostaa sipsejä juuri tänä iltana. Mies tokaisi että eivät nämä ole mitään sipsejä. Hän kai ajatteli, että sipseillä tarkoitetaan yleensä perunalastuja, mutta hänen ostamansa olivat maissilastuja. Osoitin pussinkylkeä jossa luki "chips" ja totesin jotenkin, että kai näitäkin voisi sipseiksi sanoa mutta että hänen pitää aina saada väittää vastaan. Totta kai se oli tyhmää minulta, itsehän väitin siinä samalla tavalla vastaan. Olen vain niin kyllästynyt siihen, että mies tarttuu aina johonkin lauseen sanaan, eikä kuule itse asiaa: olin iloinen siitä että sama ajatus oli tullut kummallekin mieleen.

Mies suuttui taas aivan silmittömästi. Uudenvuodenpäivänä hän lähti mökkilomalle. Aamulla hän pakkasi tavaroitaan ja tömisteli ympäriinsä vimmatusti. Kaiken lisäksi kävi niin, että mies oli virittänyt olohuoneeseen pikkutelkkarin ja nauhoitti sen avulla jotakin tallennusta. Hän oli ottanut irti seinästä jatkojohdon, jossa oli kiinni mm. tietokoneeni. Kysäisin epäilemättä tylyyn sävyyn, miksei telkkaria ollut voinut kytkeä samaan jatkojohtoon, jotta olisin voinut käyttää tietokonetta. Mies sanoi, että telkkarin maadoittamaton pistoke ei sopinut maadoitettuun jatkojohtoon. OK, se oli hyvä selitys ja ymmärsin asian. Mies oli kuitenkin niin vimmoissaan, että hän kiskaisi televisionsa ja tallentimensa pistokkeet irti ja keskeytti sen mitä oli tekemässä.

Olin pahoillani nauhoituksen pilallemenosta sekä edellisillasta enkä olisi halunnut erota riidoissa - en kestänyt sitä ajatusta, että hän hylkäisi minut taas lähettämättä edes tekstiviestejä. Yritin puhua asioista, kun sain kuullakseni ryöpyn joka oli huolestuttava ja pelottavakin. Mies huokui ja sähisi keittiönkynnyksellä, että nyt on taas kasautunut niin paljon kaikkea joka saa aikaan sen että kaikki ui yhä syvemmällä ja painuu pinnan alle. Ja että viime päivinä on taas ollut merkkejä siitä, mitä voi tapahtua kun kasaantuu liikaa. Tällä hän kai viittasi Sellon murhiin, oletan. Mielessäni häivähti, että hän tavallaan uhkaili minua. Oikeastaan se ei ole edes ensimmäinen kerta. Hän on joskus aikaisemminkin antanut ymmärtää, että jotakin hirveää voi tapahtua kun häntä ahdistetaan. Mies myös sanoi, että joka puolella on vihollisia: töissä, kotona ja hänen lapsuuskodissaan.

Vihollisia? Tätä sanaa hän käytti.

Summa summarum: olen alkanut ajatella, että miehen mielenterveys ei ole ihan raiteillaan. Hän on aina ollut äärimmäisyyksien ihminen, monessa suhteessa perfektionisti ja lähes fundamentalistinen asioissa, joita hän pitää oikeana. Hänellä on käsittääkseni ollut hankaluuksia esimiehiensä kanssa ja yleensä työelämässä, koska "muut ovat väärässä ja hän oikeassa", kuten hän joskus itsekin on puoliksi vitsaillut. Äitinsä kanssa hän on ollut viime aikoina napit vastakkain, koska ei hyväksy sitä tapaa jolla yli 70-vuotias nainen asuu omassa kodissaan.

Mitä tapahtui uudenvuoden jälkeen? Mies lähti mökkilomalleen vihapäissään. Minä jäin kotiin ja tein yhden työvuoronkin. Työvuoron aikana laitoin miehelle tekstiviestin jossa kysyin vain, saisinko ihokosketusta jos tulisin sitä hakemaan. Tuo ihokosketus on ollut sellainen juttu, joka on ollut meille tärkeä kaikki nämä vuodet - olemme sängyssä usein lusikka-asennossa, vaikka muuten välillämme ei oikein kontaktia olisikaan. Mies vastasi tekstiviestiini vain "ehkä". Se riitti. Työvuoron jälkeen pakkasin repun ja hyppäsin junaan. Juna-asemalta matkustin vielä bussilla ja viimeiset kilometrit kävelin. Soitin ovikelloa lauantaina kymmenen aikaan aamulla. Kukaan ei tullut avaamaan. Odotin hetken ja soitin uudestaan. Mies tuli unenpöpperössä avaamaan. Hetken ehdin jopa ajatella, että hän ei päästäisi minua sisään. Sanoin, että täältä kuulemma saisi ehkä ihokosketusta. Mieheltä karkasi pienenpieni naurahdus, jonka hän kuitenkin naamioi hymähdykseksi ja olankohautukseksi. Hetkeä myöhemmin peiton alla ihokosketus oli kuitenkin tavattoman tiivis.

Viikonloppu meni mukavasti. Mies jopa kysyi, olisiko loppiaiseni vapaa ja tulisinko silloinkin mökille. Taisin taas sanoa vähän liian kirpeästi, että koska en tiennyt lomamökistä, olin sopinut meneväni tyttökaverini kanssa siiderille loppiaisaattoiltana. Onneksi siitä ei kuitenkaan puhjennut uutta riitaa.

Viikolla tekstailimme jopa miehen aloitteesta. Kaikki vaikutti ihan hyvältä. Lomaviikkonsa päätteeksi mies meni käymään lapsuuskodissaan mm. viemässä äidilleen syntymäpäivälahjaksi kalenterin, jonka olin teettänyt ottamistani valokuvista.

Eilen lauantaina mies tuli kotiin vähän yllättäen - olin ajatellut hänen tulevan ehkä tänään sunnuntaina. Mies oli kuin myrskyn merkki. Olin juuri laittamassa pyykkejä koneeseen kun hän tuli. Kysyin, olisiko hänellä sopivaa pyykkiä. Aluksi mies ärähti ettei, mutta mutisi sitten jotain ja toi vaatteitaan koneeseen. Tavarat paukkuivat, jääkaapin ovi ryskyi - kaikesta kuuli että jokin oli vinossa. Mies painui omaan huoneeseensa, ei tullut olohuoneeseen ollenkaan. Menin nukkumaan yhdentoista maissa. Mies tuli yhdeltä, meni omalle puolelleen ja jäi jäykkänä makaamaan kauas minusta - ei puhettakaan ihokontaktista. Yritin olla välittämättä, yritin nukahtaa uudestaan, yritin olla piittaamatta, yritin kovettaa itseni, yritin ajatella muuta. Onnistumatta. Valvoin tunnin, kävin vessassa. Valvoin toisen tunnin, kävin syömässä banaanin. Kuuntelin äänikirjaa cd-soittimelta. Turhaan, uni ei tullut. Välillä olin raivoissani, välillä turhautunut. Mitä oikein oli tapahtunut?? Edelliskerralla tavattuamme olimme eronneet hyvissä väleissä ja tekstailleet siinä välillä mielestäni hyvässä hengessä. Ja nyt tämä täydellinen kylmyys! Miksi?

Lopulta päätin lakata etsimästä vastauksia kysymykseen ja tehdä mitä voin. Kyhnäsin miehen kylkeä vasten. Yleensä hän sulaa melko nopeasti, jos vain teen aloitteen. Tällä kertaa se ei kuitenkaan tehonnut. Riidan uhallakin avasin suuni ja kysyin, mikä vaivaa, mistä on kyse, mitä on tapahtunut? Mies mutisi jotain ja meni vessaan. Pitkän ajan kuluttua hän tuli takaisin sänkyyn. Pienen maanittelun jälkeen olimme lusikka-asennossa, minä hänen selässään kiinni. Lopun yön nukuimme edes jollain tavoin, kuitenkin jokin ruumiinosa koko ajan kiinni toisesssa. Aamulla vedin hänet selkääni vasten. Hän jätti kätensä kauas minusta eikä kiertänyt sitä tavanomaiseen tapaan kupiksi toisen rintani ympärille. Vedin käden kuitenkin "omalle paikalleen" ja hän antoi sen olla siinä.

Harvinaisen tylyä torjuntaa. Arvelen, että hän on ottanut yhteen äitinsä kanssa, ja purkaa nyt siitä seuranneen pahan olon minuun. En tiedä, aika outoa.

Ja nyt sitten se totisen pohdinnan pointti: olen todella alkanut miettiä sitä, mikä tämän avioliiton tulevaisuus on. Luulen oikeasti, että miehelläni on jonkinlaisia ongelmia mielenterveytensä kanssa. Tänään Hesarista luin jutun, jossa kuvailtiin epäluuloista persoonallisuushäiriötapausta näin: Epäluuloinen eli paranoidinen persoonallisuus epäilee jatkuvasti ja ilman selvää aihetta kanssaihmisiään, on yliherkkä arvostelulle ja ilmaisee ylemmyyttä toisia kohtaan. Käytökseltään tällainen henkilö on etäinen, torjuva ja aggressiivinenkin. Kuvaus sopii mieheeni pelottavan hyvin. Puhe "vihollisista" kuvastaa tätä jatkuvaa epäilyä. Hän on hyvin herkkä arvostelulle eikä koskaan myönnä virheitään. Hän ei ole esimerkiksi ilmaissut sanallisesti olevansa pahoillaan siitä, että jäin ilman sovittua lomaa, koska hän ei kertonut siitä minulle. Hän on hyvin etäinen, torjuva ja on myös osoittanut aggressiivisuutta.

Millaista on sitten minun elämäni? Millaiseksi se muuttuu tulevaisuudessa? En ehkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani nyt, mutta todettakoon että ei tämä tyydyttävää ole. Olen yrittänyt eritellä tuntemuksiani ja halujani. Myönnän, että tietty taloudellinen mukavuus on minulle tärkeä juttu. Kotimme on tilava ja viihtyisä ja olemme muuttaneet tähän vasta alle kolme vuotta sitten. Talous on hyvällä mallilla ja asuntolaina hyvässä hoidossa. Mieheltäni saan kaipaamaani fyysistä läheisyyttä, sitä paljon puhuttua ihokosketusta.

Riittävätkö mukava koti ja ihokosketus, jos vaa'an toisessa kupissa painavat miehen arvaamattomuus ja etääntymisestämme seurannut yksinäisyys?

En tiedä.

Uskomaton juttu, mutta edellisen postauksen tilanne on edelleen päällä. Aivan pätö pikku asia loppujen lopuksi, mutta näin vain on. Olemme toki eläneet ja tehneet asioita yhdessä, olleet mm. hautajaisissa ja pitäneet sisartani vieraana koko viikonlopun, mutta emme puhu kuin aivan aivan välttämättömimmän.

Äskettäin ajattelin puhua asian selväksi. Pyysin apua taannoisen tilanteen ymmärtämiseen. Kävi ilmi, että olin ymmärtänyt sen alun perinkin kutakuinkin oikein: mies olisi tahtonut minulta sataprosenttisen varmistuksen siitä että kurssi-ilmoittautuminen on mennyt oikein. Kyse oli kuulemma "kunniatehtävästä", jonka hän halusi hoitaa viimeisen päälle. Mies epäili, että olisin ehkä voinut tarkistaa asian jostakn paremmin ja varmemmin, kuin mitä olin tehnyt. Olisin ehkä jopa voinut soittaa johonkin (kenelle, myöhään tiistai-iltana?). Nyt mies oli jäänyt jollain tavoin epävarmaksi siitä, oliko "kunniatehtävä" suoritettu riittävän hyvin.

Yritin todistella yliopiston sähköpostin näyttämällä, että olin itsekin saanut varmistuksen vasta muutama viikko ilmoittautumisen jälkeen. Puhuin, kuinka tunsin itseni rangaistuksi ja hylätyksi vain siksi, että olin pyytänyt häneltä apua. Kysyin, miksi hän rankaisee minua tällaisesta. Vastauksena oli, että hän oli ajatellut minun voivan varmistaa ilmoittautumisen jostakin, koska olen häntä tottuneempi liikkumaan verkkomaailmassa! Ikään kuin olisin tahallani, häntä kiusatakseni ollut tarkistamatta kurssitietoa jostain!

Minusta tämä osoittaa suurta suhteellisuudentajun puutetta. Pakenin paikalta todeten, että en varmaan koskaan voi pyytää häneltä minkäänlaista apua missään asiassa.

Ottaisipa mies sen kunniatehtävän, että en tuntisi itseäni näin helvetin yksinäiseksi.

- Kiitos kovasti, kun hoidit sen kurssi-ilmoittautumisen mun puolesta!

- No ei se oo varma, onnistuiko se.

- On se varmaan onnistunut, kun kerran sait sen tallennettua. Kiitos paljon!

- No ei sitä voi tietää onko se onnistunut.

- No vittu ei sitten!

... kone auki... kuukauden ensimmäinen tiistai, joten Windows raksuttaa päivityksiä ja avautuminen kestää yli vartin... Lopulta pääsin ilmoittautumissivulle.

- Kyllä tää näyttäis olevan ihan ok.

- Mutta entäs jos se ei olekaan kunnossa?

- En ole aikaisemmin ilmoittautunut tällä systeemillä, joten ei ole kokemusta, mutta siltä tämä kyllä näyttää että se on kunnossa.

- No jos se ei olekaan kunnossa, niin sitten on hirvee ressi kun et pääse kurssille.

- ???? No anteeks, ehkä mä en pyydä sulta enää koskaan tämmöistä apua jos siitä seuraa tuommoinen ressi.

- No onko se sitten kunnossa vai eikö se ole kunnossa?

- NO SANOPPA SE!

 

Mies siis hoiti eilen puolestani kurssi-ilmoittautumisen netissä. Kävin äskettäin katsomassa nettisivulla ja edelleenkin näyttää siltä, että kaikki on kunnossa. Sanoin sen eilenkin aika monta kertaa, mutta kun ei mene perille niin ei mene perille. Jälkikäteen yritin miettiä, että miten ihmeessä yhteisymmärrystä ei löytynyt. Mitä mies todellisuudessa minulta halusi kysyessään, että onko kurssi-ilmoitus varmasti kunnossa? Pyysikö hän ehkä jonkinlaista synninpäästöä? Olisiko minun pitänytkin ehkä sanoa, että ei se haittaa, vaikka kurssi-ilmoittautuminen ei olisikaan onnistunut, tai että ei se ollut hänen syynsä, jos jokin olisi mennyt vikaan? Mutta kun mies vain jankutti, että onko ilmoitus onnistunut, niin ei minulla sillä hetkellä ollut parempaakaan vastausta kuin että siltä näyttää (ja siltä näyttää siis tänäkin iltana). Huono vastaus se ehkä on, mutta on ainakin vilpitön. Kaikki nimittäin näyttää olevan ihan kunnossa. Olisiko pitänyt valehdella? "Ei haittaa, vaikka olisi mennyt pieleen"? "Joo, ihan kunnossa tämä on, olen tehnyt tämän sata kertaa ja tältä se näyttää"?

Lopulta sitten tokaisin viidenteen tai kuudenteen samansisältöiseen kysymykseen että "sanoppa se". Mies tuhahti, paineli tömistellen työhuoneeseensa ja tuli nukkumaan niin myöhään, että tiesi minun olevan jo unessa. Pysytteli visusti omalla puolellaan sänkyä eikä koskettanut vahingossakaan.

Tällä kertaa minustakaan ei taida olla sillanrakentajaksi ainakaan ihan saman tien. Pari edellistä kertaa olen jättänyt miehen möksähdykset omaan arvoonsa ja ollut aloitteellinen sovussa. Sovun tekeminenhän ei meillä tarkoita riidan selvittämistä, vaan sen unohtamista.

Tänä aamuna ei huvittanut. Nousin ylös samalla tavoin kuin mies tuli nukkumaan: koskettamatta ja hyvästelemättä. Mies lähti tänään muutaman päivän työmatkalle, eikä tietysti ole mukavaa olla erossa ja riidoissa. Olemme yleensä hänen matkoillaan aina soitelleet tai tekstailleet joka päivä. Toivottavasti niin käy tänäänkin, mutta epäilenpä. Tällä kertaa en aio olla aloitteentekijä.

Montakohan viikkoa tämä koirakoulu kestää?

Kilahdin eilen illalla nollasta sataan noin 12 sekunnissa. En edes kilahtanut laakista pelkästään tunteella, vaan miehen sanoma asia osui, sattui ja upposi tajuntaan vähän vaiheittain: ensin epäusko "ei kai se voi noin ajatella", sitten turhautuminen "toi ei oo reilua" ja lopulta kilahdus. Kilahduskin tapahtui lopulta melko hallitusti: sanoin ensin jotakin sellaista että "tuo tuntuu kyllä aika pahalta" ja muutaman sekunnin päästä taisin sanoa "itse asiassa aika helvetin pahalta" ja häivyin ruokapöydästä olohuoneeseen. Ei huutoa, ei kyyneleitä, ei tavaroiden paiskomista tms.

Silti tiedän nyt, että minun olisi pitänyt menetellä toisin. Olisi pyytää miestä perustelemaan väitteensä, jonka koin epäreiluksi. Tosin on mahdollista, että lopputulos olisi tämä sama tilanne, jossa nyt olemme: mykkäkoulussa. Voi helvetti, että aikuisen ihmisen pitää elää kodissaan tällä tavoin mykkänä, toista ihmistä vältellen ja ikäviä asioita päässään vatvoen. Mykkäkoulu vaikuttaa kaikkeen: nukkumiseen, lukemiseen, ruuanlaittoon, olemiseen - ihan kaikkeen.

Mitä siis tapahtui? Mies mainitsi ruokapöydässä aikovansa kiinnittää makuuhuoneen seinäämme vanhan peilin, jossa ei ole kehyksiä. Peili on huonokuntoinen, vintiltä löytynyt suuri vartalopeili. Kehyksien lisäksi siitä puuttuvat kiinnittimet. Pari vuotta sitten kysyimme sellaisia rautakaupasta, mutta kunnollisia ei löytynyt eikä myyjäkään suositellut sellaista peiliä kiinnitettäväksi rautakaupan kiinnittimin. Asia jäi silloin kesken.

Minä vastasin miehen aikeisiin oikopäätä ei. Tein sen varmaan liian suorasanaisesti ja nopeasti, mutta perustelin kyllä mielipidettäni peilin ulkonäöllä ja hankalalla kiinnitettävyydellä ja sanoin myös, että haluan siihen nätin peilin, jossa on kehykset ja niin edelleen.

Miehen nenänvarren yläpuolelle ilmestyi neljä pystyuurretta, mutta hän ei puhunut mitään. Hetken päästä kysyin, onko ongelma jos peili on jokin muu kuin hänen aikomansa peili. Mies sanoi että "ei aina jokapaikkaan tarttis olla ostamassa uutta tavaraa, vois välillä vähän kierrättää vanhaakin".

Ja tästä siis seurasi ylläkuvailemani kilahdus. Hyvin, hyvin pienestä asiasta.

Minusta tuo lause on tosi epäreilu eikä sillä ole pohjaa todellisuudessa. On totta, että olen kuluttanut jonkinmoisen summan rahaa (joka sentti itse tienattua) nykyisen kotimme sisustukseen. Pari vuotta sitten muuttaessamme ostin elämäni ensimmäisen uuden sohvan (ehkä oli jo aikakin tähän ikään mennessä) ja hankin olohuoneeseen myös kunnollisen, lasiovilla varustetun kirjahyllyn. Vähän myöhemmin ostin Anttilan tarjouksesta ihanan maton olohuoneeseen. Työhuoneeseen ostin myös uuden divaanin, mutta ostin sen miehen aloitteesta, koska tapanani oli istua lattialla kirjoittamassa.

Mitä muita huonekaluja meillä on? Työhuoneessani on ikivanha funkkistyylinen kirjoituspöytä, joka on ostettu yli 15 vuotta sitten 200 markalla. Pari vuotta sitten hioin ja lakkasin tosi huonokuntoiseksi päässeen pöydän ja annoin sille uuden elämän. Työtuoli on ostettu myös yli 15 sitten ja se on oikeasti lähes vaarallinen. Lisäksi työhuoneessani on netistä ostettu 50 vuotta vanha kirjahylly.

Olohuoneessa on uusien huonekalujen lisäksi netistä ostettu vanha sohvaryhmä, jonka sisareni entisöi. Lisäksi siellä on (edelleen netistä hankittuna) putkiradio, lipasto ja sohvapöytä. Putkiradio on 60-luvulta, muut 50-luvulta.

Entiseen asuntoomme hankin muutamia vuosia sitten klaffilipaston itselleni työpöydäksi ja meille molemmille lipastoksi, ja kapean, korkean kaapin kirjoja varten. Ostin huonekalut uusina, mutta puoleen hintaan koska malliston valmistus oli lopetettu. Muistan, kun kannoimme klaffilipastoa silloiseen asuntoomme. Mies äimisteli, että maksavatko huonekalut tosiaan niin paljon (muistaakseni siis noin 700 euroa, kun alkuperäinen hinta oli noin 1500 euroa). Myöhemmin täydensin hankintoja ostamalla kaksi saman malliston yöpöytää netistä. Hinta oli muistaakseni 50 euroa per pöytä, kun huonekalukaupassa ne olivat maksaneet ehkä 400-500 euroa kappale.

En ollut ostanut huonekaluja tai muitakaan suurempia sisustustarvikkeita ainakaan kymmeneen vuoteen, lukuunottamatta työpöydäksi tarvitsemaani klaffilipastoa ja kirjakaappia. Olin vuosien mittaan haaveillut kunnollisesta sohvasta ja omasta tilasta, ja säästänyt sitä varten vähän rahaa. Jokaisen hankintani olen harkinnut tarkasti ja nähnyt vaivaa löytääkseni niitä myös käytettynä. Olen tinkinyt monenlaisesta asiasta, mutta yhdestä jutusta en (enää) tingi: haluan, että koti on nätti eikä siinä ole sellaisia ratkaisuja, joiden kanssa on hankala elää. Toki täällä on paljon huomauttamista: taulut puuttuvat, peilit (!) puuttuvat, vaatehuoneen oven paikalla on Ikean kummalliset paneliverhot jne.

Muutama viikko sitten korjasin parikymmentä vuotta vanhan valkoisen kotonakudotun maton solmimalla purkautuneet päät ja ompelemalla kankaiset päärmeet maton päihin (kankaat muuten olivat verhoista jääneitä ylijäämäpaloja). Nyt ilmojen kylmettyä on tarkoitus pestä ja korjata vuonna -1987 hankkimani kesäpeitot, jotka ovat mukavan kevyiksi ja ohuiksi kuluneet. Peitot ovat hiutuneet päistä rikki ja ajattelin korjata ne keskeltä puhkikuluneen lakanan ehjillä reunuksilla.

Koin että miehen väite piti sisällään syytöksen siitä, että hankin uutta tavaraa aivan turhan päiten, ja ehkä myös väitteen, että en kierrätä vanhaa tavaraa. Minua loukkasi myös se, että olen oikeasti yrittänyt tehdä meille kauniin ja viihtyisän kodin, ja ainoa kommentti, joka tulee ilman erikseen kysymistä, on tuollainen. Muuton yhteydessä yritin kysyä mieheltä mielipidettä yhteen jos toiseenkin asiaan, mutta vastaus oli aina jokseenkin sama: "ihan mitä haluat, sinulla on hyvä maku". En tiedä siitä mausta, taisi paremminkin olla niin että miestä ei kiinnostanut koko juttu alkuunkaan. Ja mikäs siinä - kaikki hankinnat olen siis tehnyt omilla rahoillani (paitsi ehkä se kirjoituspöytä silloin 15 vuotta sitten on kokonaan tai osin miehen ostama, ja Ikean divaaniin on käytetty miehen maksaman vessakaapin palautusrahaa 70 euroa).

Vaikka itse kilahdus meni siis melko vähäeleisesti, niin kymmenen minuttia asiaa mietittyäni pyysin miehen pienelle kierrokselle asuntoomme ja esittelin hänelle kunkin huonekalun ja vähän muutakin, ja kerroin mistä se on hankittu ja mihin hintaan. Kutakunkin samaan tapaan kuin olen kirjoittanut tuohon yläpuolelle. Mies seurasi klitisti ja katseli paasaamistani. Kuunteliko, en tiedä.

Ja nyt ollaan sitten mykkäkoulussa.

Voihan olla, että mies ei nyt aivan tarkoittanut asiaa niin kuin sen koin: että olen tuhlailevainen kerskakuluttaja. Silti sanat loukkasivat minua. Minua raivostuttaa myös se, että mies ei millään tavoin pahoittele, ei täsmennä tai lievennä. Ehkä hänestä tuntuu siltä, että sillä tavoin hän jotenkin myöntäisi olleensa väärässä. Sellaisen myöntäminen on miehelleni tavattoman vaikeaa. En muista, että hän olisi koskaan pyytänyt minulta anteeksi mitään asiaa, paitsi ehkä jotain satunnaista fyysistä tönäisyä tai varpaalleastumista tms. vahinkoa. Ehkä hän kokee olevansa aina oikeassa, ja oikeassa oleminen antaa oikeutuksen myös loukata toisia eikä asiaa tarvitse mitenkään silloin pahoitellakaan. En tiedä.

Meillä on mennyt tasaisesti. Emme juurikaan riitele, mutta emme kylläå juuri muutenkaan keskustele muista kuin aivan tavanomaisista arkisista asioista. Pystymme hyvin sopimaan autonkäytöstä ja kaikista muistakin tavanomaisista elämään liittyvistä käytännön seikoista, koska elämämme on verrattain joustavaa. Vietämme miellyttäviä lomaviikkoja yhdessä, käymme nykyään jopa silloin tällöin lenkillä yhdessä jne. Olin jopa osittain miehen mukana hänen työmatkallaan Tsekissä. Kotioloissa illat tosin kuluvat kuten ennenkin: mies tekee työhuoneessaan omia asioitaan ja minä puuhailen omia asioitani. Hyvä puoli asiassa on se, että muutama vuosi sitten kyllästyin yksinäisiin iltoihin ja aloin opiskella. Opiskelu on nyt muuttumassa vakavaksi ja se on tuonut merkittävää sisältöä elämääni. Huono puoli on - no, mielelläni hankkisin elämänsisältöä myös mieheni kanssa: yhteisiä kokemuksia, harrastuksia, keskusteluita, edes jotakin yhteistä.

Lieneekö mitalin kääntöpuoli se, että meillä ei ole kovinkaan paljon seksiä. Mies tulee nukkumaan puoli tuntia sen jälkeen kun minä olen mennyt nukkumaan. Pitäisi varmaan jaksaa herätä ja virkistyä ja innostua ja tehdä aloitteita, mutta en tosiaan jaksa. Tunnumme muutenkin elävän eri aikavyöhykkeillä: mies jää usein aamulla nukkumaan kun minä lähden töihin, eli hän nukkuu aamuisin jopa yli tunnin pidempään kuin minä. En moiti häntä laisinkaan, sillä esimerkiksi viikonloppuisin tai työmatkoilla hänen työpäivänsä ovat todella pitkiä ja lepoajat lyhyitä. Meillä vain sattuu olemaan toisinaan täsmälleen vastakkaiset työ- ja vapaa-ajat. Otollisimmat hetket seksille ovatkin usein viikonloppuaamut, jolloin olemme kumpikin yön jäljiltä levänneitä: minulla on edessä vapaapäivä ja mies on usein menossa vasta iltavuoroon töihin. Näin kesällä miehen viikonloput vain tuppaavat kulumaan työmatkoilla, joten herätessämme meillä on usein satojen kilometrien etäisyys toisistamme...

Tänään soitin miehelle töiden jälkeen ja kysyin, lähtisikö hän johonkin terassille syömään, onhan lämmin ja aurinkoinen kesäilta. Istuimma pihvin ja salaatin ääressä, kun kännykkä alkoi soida miehen taskussa. Mies vilkaisi sitä ja ynähti ja työnsi kännykän soivana takaisin taskuunsa.

No. Työpuhelu se ei ainakaan ollut, sillä sellaisiin mies vastaa yleensä hanakasti tilanteessa kuin tilanteessa. Anoppikaan tuskin, sillä mies olisi varmaan sen sanonut. Miehen verrattain julkisen työn takia hän saa toisinaan puheluita monenlaisilta ihmisiltä, joiden kanssa hän ei aina jaksa juuri sillä hetkellä jutella,  mutta yleensä hän aina sanoo että "se-ja-se soittaa, en vastaa".

Jotenkin paljastavinta oli kuitenkin se tapa, jolla mies alkoi käyttäytyä puhelun jälkeen. Siihen saakka juttelu oli ollut aika arkista ja harvahkoa: mies valitti sitä että Veikkaus oli muuttanut lottoamissääntöjä jne. Minä kerroin ideastani, että voisimme hankkia vapaa-ajan asunnoksi jonkin pienen kerrostalo-osakkeen jostain pikkukunnasta. Soiton jälkeen mies alkoi ylenpalttisesti rupatella niitä näitä kuin täyttääkseen hiljaisuutta. Hän kommentoi ohi lentäviä lokkeja ja höpötteli muutenkin kaikenlaista mukavaa. Hän kehui, kuinka oli juuri ajatellut että olisi mukava mennä syömään pihviä jonnekin samalla hetkellä kun olin soittanut ja ehdottanut ulosmenoa. Miehen iloista jutustelua ei tuntunut lainkaan haittaavan se, että vastailin yksisanaisesti joskin kohteliaasti.

Oliko puhelu jokin tavanomainen, kiusallinen häiriöpuhelu? Olenko vainoharhainen? Eikö mies tosiaan huomannut, että puhelu sai minut tolaltani tai eikö hän vain välittänyt?

Inhoan tätä epäluottamuksen tunnetta. Mies voisi hyvin ylläpitää seksisuhdetta tietämättäni, sillä minun menoni ovat helposti ennakoitavissa säännöllisen työajan takia, kun taas hänen menonsa ovat vaihtelevia ja satunnaisia. En kuitenkaan osaa uskoa seksisuhteeseen, vai enkö vain halua. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että hänellä on joku hyvä naisystävä, jonka hän kokee ymmärtävän itseään minua paremmin. Joku sellainen, joka ei koskaan tuo esiin sitä toistakin näkökulmaa, kuten minulla on tapana tehdä. Vaikka yritänkin olla tasapuolinen, niin jo pelkästään vastapuolen näkökulman mainitseminen tekee minusta vastapuolen edustajan...

Luulisin ymmärtäväni tällaisen ystävyyssuhteen, jos mies vain olisi siitä rehellinen, vaikka voin tietysti olla väärässäkin. Ehkä pillastuisin siitä, mutta en oikeasti usko niin.

Välillä mietin, pitäisikö minunkin hankkia jokin luottomies, joka soittelisi minulle iltaisin ja joka "ymmärtäisi" minua? Juu ei. En kerta kaikkiaan halua sotkea elämääni millään salakuviolla. Juttuhan on juuri niin kuin Juice laulaa:

Kadehdi en niitä jotka luotuja on kaksoiselämään
Joskus tuntuu etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään

- Juice Leskinen: Kaksoiselämää -

Mies oli parin päivän visiitillä lapsuuskodissaan. Kotiin ajaessaan hän soitti minulle töihin ja pyysi selvittämään sellaisen palvelunumeron, josta voisi selvitellä lahjaveroasioita. Vielä saman puhelun aikana löysin vero.fi-sivustolta parikin numeroa, jossa voi selvitellä lahja- ja perintöverokysyyksiä. Mies pyysi tekstaamaan numerot kännykkäänsä ja tein työtä käskettyä. Jonkin ajan kuluttua kännykkään tuli kiitostekstari näkemästäni vaivasta. Pidin tarkan huolen siitä, että puhelun aikana ääneni oli iloinen tai korkeintaan neutraali - ei ainakaan kysyvä tai torjuva. Olen jo oppinut, että utelemaan ei ainakaan kannata ryhtyä. En ole pitänyt miestäni niin röyhkeänä, että hän pyytäisi minua auttamaan sellaisessa asiassa, joka on tavallaan vehkeilyä minua vastaan; tosin enää en ole asiasta ihan varma.

Pari päivää myöhemmin kaikesta huolimatta kysyin asiaa mieheltäni ihan suoraan tyyliin 'mikä juttu se verotuspuhelinnumerojuttu oli..?'. Mies vastasi vältellen ja mutisi jotakin sellaista, että täytyi nyt ottaa asioista selvää "kun ei ollut aikoinaan koulussa kuunnellut tarkasti". Tuollaista vastausta ei kai ole tarkoitettukaan olemaan uskottava selitys, vaan ehkä enemmänkin jonkinlainen vitsikäs tapa kiertää asia ja lopettaa keskustelu. Jos olisin ruvennut tivaamaan asiaan kunnollista selitystä, olisin vaikuttanut uteliaalta ja sellaiselta, joka työntää nenänsä toisen asioihin.

Olen kuitenkin miettinyt, ovatko ne asiat sittenkin myös minun asioitani. Onkohan mies jotenkin järjestelemässä omaisuuttaan - sellaistakin, johon minulla olisi avioliiton kautta oikeus - uusiksi? Joka tapauksessa hän taas kerran salaa asioita minulta.

Olen myös alkanut miettiä, olenko tyhmä, kun en yksinkertaisesti lyö nyrkkiä pöytään,  vaadi kunnollisia vastauksia ja huolehdi oikeuksistani jo avio-oikeudenkin nojalla. Olen ehkä lukenut liikaa naistenlehtiä, jossa puhutaan tilan antamisesta toiselle. Alkaa vaikuttaa siltä, että mitä enemmän jätän miehen omaan rauhaansa, sitä enemmän hän sitä rauhaa ja omaa tilaa myös vaatii. Onko sittenkin niin kuin Kaarlo Kramsun runossa sanotaan: "ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki"?

Yön nukuttuani olen edelleen hyvin hämmentynyt. Viimeisen runsaan vuorokauden aikana välillämme on ollut koskettelua, hellyyttä, halua, seksiä ja pientä jutustelua. Emme ole nähneet kuukauteen, sillä ensin mies oli pitkällä työmatkalla, ja ennen kuin hän ehti kotiutua, minä lähdin yksinäni pitkälle lomamatkalle. Ellen olisi löytänyt sitä hiusta, pitäisin vallitsevaa tilannetta hyvin onnellisena ja levollisena, suorastaan harmonisena. Voisin jopa uskoa kuvitelleeni kaiken, ellei sitä hiusta olisi.

Mutta se hius on.

Mielen sekasorrossa päällimmäisenä on ihmetys. Onko olemassa joku toinen? Millainen suhde miehelläni on tähän toiseen? Kun joskus muutamia vuosia sitten miehelläni oli jotakin vipinää (jatkuvaa tekstiviestittelyä sekä muutama hätäisesti keskeytetty puhelu ym.) ja yritin ottaa asian puheeksi, mies huusi että hänellä on ystäviä ja saa kai niitä ollakin. Tietenkin saa, eihän siitä ollutkaan kyse. Hän ei kuitenkaan koskaan puhu minulle näistä ystävistään. En tiedä, ovatko ystävät työkavereita vai muualta tutuksi tulleita. Onko hiuksen omistaja ehkä tällainen ystävä?

Ihmetyksen alla odottaa pelko loukatuksi tulemisesta. Tunteeko tai tietääkö tuo toinen nainen minut, vaikka minä en tiedäkään häntä? Tuleeko hän toisinaan minua vastaan työpaikan käytävillä ja katsoo minua salavihkaisesti? Käykö hän kotonamme ja arvioi sitä? Tunteeko hän ylemmyyttä siksi, että hän kokee pystyvänsä antamaan miehelleni jotakin sellaista, jota minä en ilmeisestikään pysty antamaan?

Ja siitä tietysti pääsen siihen ajatukseen, että mitä minä en pysty miehelleni antamaan?

En ole aivan naiivi. Tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei pysty täydellisesti tyydyttämään kaikkia toisen ihmisen tarpeita, olivatpa nämä sitten henkisiä tai fyysisiä. Tunnistan myös joitakin omia puutteitani tässä suhteessa (joskin olen niitä koettanut myös parantaa). Tiedän, että olen toisinaan liian kärkäs ilmaisemaan mielipiteeni. Se on johtanut siihen, että mies ei juurikaan puhu minulle esimerkiksi ongelmistaan töissä ("jos et ole puolellani, olet minua vastaan". Varmasti seksiäkin voisi olla enemmän. Työpäivämme ovat hiukan eritahtisia: minä menen töihin aamuisin ja mies usein iltapäivästä. Minä menen nukkumaan illalla kymmenen jälkeen, kun taas mies usein tulee silloin vasta töistä. Siinä vaiheessa kun hän tulee nukkumaan, minä olen usein jo puoliunessa. Harrastammekin seksiä yleensä vain viikonloppuaamuisin, kun kumpikin nukumme pitkään. Mies on liikunnallinen, minä taas mieluummin lähtisin lenkin sijasta vaikka johonkin tapahtumaan.

En siis kuvittelekaan olevani sellainen puoliso, joka pystyy täyttämään kaikki kumppaninsa toiveet ja tarpeet. Ihminen tarvitsee myös ystäviä ja muita ihmissuhteita. Mutta niin naiivi minä olen, että uskon tällaisten ihmissuhteiden kestävän myös päivänvalon.

Yksi kivi kengässä onkin tämä salailu. Tiedän, että mies salailee jotakin. Hän on salaillut jotakin jo vuosia. En tiedä, onko kyseessä ollut koko ajan sama asia vai onko salaisuus vaihtunut, mutta jotakin on ollut meneillään jo iät ajat. Vuosia sitten, kun "tekstailuvimma" oli pahimmillaan, kävi usein niin, että mennessäni olohuoneeseen mies oli näpyttelemässä tekstiviestiä sohvalla mutta vaistomaisesti piilotti puhelimen selkänsä taakse kuullessaan minun tulevan. Näkihän sen, että kyse ei ollut siitä, että hän olisi juuri lähettänyt tai lukenut viestin ja pannut puhelimensa luontevasti sen jälkeen pois. Eleet kielivät salailusta. Lisäksi tuli myös puheluita, jotka mies lopetti lyhyeen, koska olin paikalla. Ja kaikenlaista sellaista. Kun on elänyt toisen ihmisen kanssa näinkin kauan, niin sen verran on oppinut tuntemaan toista, että huomaa kun toinen salailee jotakin.

Tämä on tietysti helppo kuitata vain vainoharhaksi ja mielikuvituksen tuotteeksi. Jospa niin olisikin, voi kunpa olisikin niin!

Entä miten on laita omassa pussissa olevien jauhojen? Ne ovat kyllä aika puhtaat. Muutama vuosi sitten eräs työyhteisöäni lähellä oleva mies lähetteli usein nokkelia tekstiviestejä ja sähköposteja. Ne tuntuivat mukavalta päivän piristykseltä ja vastailin niihin usein. Kauanko sitä jatkui? En muista, ehkä muutaman kuukauden. Emme asuneet samalla paikkakunnalla, joten kommunikoimme pelkästään tekstiviestein ja sähköpostein.

Lopulta tajusin, että viestien lähettäjä oli varmaankin vähän ihastunut minuun; eikä oikeastaan minuun vaan johonkin kuvitelmaan minusta. Hänelle viestit eivät olleetkaan pelkästään kaverihuuleilua. Aloin vähitellen harventaa viesteihin vastaamista ja vaihdoin sävynkin astetta asiallisemmaksi. Yhteydenpito jäähtyi tavallisen tuttavuuden asteelle. Nykyään työskentelemme samassa työyhteisössä, eikä suhteemme ole mitään muuta kuin tavallista työkaveruutta.

Olen miettinyt asiaa mielessäni monet kerrat ja tullut siihen tulokseen, että minusta ei yksinkertaisesti taida olla minkään sivusuhteen pitäjäksi. Ensinnäkään minä en varmastikaan pystyisi pitämään suhdetta mitenkään salassa. En tarkoita ajankäyttöä: mies on niin paljon työmatkoilla ja muutoinkin poissa, että voisin tapailla muita miehiä kaikessa rauhassa. Mutta olen varma, että mahdollinen salasuhde paistaisi naamastani jo kauas.

Toiseksi - ja tämä on tärkeämpi syy - minä en halua enkä jaksa sotkea elämääni millään sivusuhteella. Avioliittoni, kotini, työni ja harrastukseni ovat mielestäni hyvässä järjestyksessä, enkä voisi kuvitellakaan sekoittavani tai vaarantavani tätä kuviota millään tavoin. Juice kiteytti tämän ajatuksen täydellisesti "Kaksoiselämää"-laulussaan: kadehdi en niitä jotka luotuja on kaksoiselämään / joskus tuntuu etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Jos minulla olisi jokin suhde, niin luultavasti valvoisin aamuyöt pohtimassa asioita, miettisin ja vatvoisin, kuvittelisin, suunnittelisin, järjestelisin, tuntisin pelkoa ja syyllisyyttä, syyllisyyttä, syyllisyyttä... Ei minusta olisi sellaiseen. Parempi, että tällainen yksinkertainen ihminen elää yksinkertaista elämää. Minulla ei taida olla elämässäni mitään sellaista, mitä en voisi kertoa miehelleni.

Taidan olla naiivi myös siksi, että naimisiin mennessäni oikeasti kuvittelin, että meidän avioliittomme olisi toisenlainen, minun mieheni olisi toisenlainen kuin muut miehet. Ei minulla ollut suuria luuloja avioliitoista. Molemmat sisareni miehet ovat yrittäneet joskus päissään lähennellä minua. Veljelläni oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Mutta uskoin ihan oikeasti, että minun mieheni ja meidän liittomme olisi toisenlainen.

Ehkä se onkin. Ehkä kaikki pelkoni osoittautuvat turhiksi ja aiheettomiksi. Ehkä hiukselle on luonnollinen selitys, ehkä vuosia jatkunut tekstailu ja viestittely (kun hankin kotiimme nettiyhteyden, viestittely on tainnut siirtyä sähköpostiin) on vain viatonta ystävien yhteydenpitoa.

Mutta toivoisin, että tietäisin asioiden oikean laidan, jotta minun ei tarvitsisi nyt valvoa aamuöitäni näitä epäilyksiäni ja pelkojani vatvoen. Ihmettelen sitä, eikö mies tosiaan tule ajatelleeksi, kuinka pahalta tämä minusta tuntuu. Eikö hän huomaa vai eikö hän välitä siitä, että minä aavistan jotakin?

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Löysin tänään sohvalta ("minun" sohvaltani olohuoneessa) hiuksen. Pitkän ja kullanvaalean, toisin kuin minun päässäni kasvavat lyhyehköt ja tuhkanvaaleat.

Hius ei ollut ensimmäinen pitkä hius, jonka olen täältä kotoani löytänyt. Edellisen kerran löysin pitkän hiuksen suihkusta shampoopullon kyljestä. Ehdin juuri huomata sen, kun se valui veden mukana viemäriin. Uskottelin itselleni nähneeni väärin.

Kummallakin kerralla hius on löytynyt sen jälkeen, kun olen ollut useamman päivän poissa kotoa.

Kyllähän meillä on käynyt naisvieraita, jotka ovat olleet yötä ja viettäneet aikaa sohvalla ja käyneet suihkussa. Tosin minä en tunne ketään, jolla on tuollaiset hiukset.

Mitä helvettiä minun pitäisi tästä kaikesta ajatella? Ja ennen kaikkea: mitä viisaan vaimon pitäisi nyt tehdä? Sulkea silmänsä ja luottaa siihen, että se (mitä ikinä "se" sitten onkaan) menee ohi? Ja onko olemassa ylipäänsä ketään vierasta naista, vai onko löytyneille hiuksille jokin ihan luonnollinen selitys? Vai pitäisikö kysyä asiasta suoraan? En usko, että pystymme puhumaan asiasta. Luulen, että mieheni ottaisi ennemmin eron kuin myöntäisi mitään. Vai kysyisinkö jotenkin vihjaillen, vaikkapa että onko meillä käynyt vieraita poissaollessani? Vihjaisinko miehelleni, että epäilen jotakin? Sekin luultavasti saisi miehen vain suuttumaan ja jatkossa salamaan paremmin mahdolliset afäärinsä.

Millainen avioliitto meillä on? Millainen minun avioliittoni on? Onko se vain käytännön järjestely, kahden keskituloisen ihmisen toimiva taloudellinen järjestely, joka mahdollistaa kohtalaisen mukavan elintason?

* * *

Kirjoitin tuon äskeisen ja menin keittiöön hakemaan jotakin. Mies kuuli liikuskeluni ja tuli keittiöön ja aloitti ruoanlaittovalmistelut. Hän höpötteli jotakin ja puristi ohimennen minua takapuolesta. En voinut mitään sille, että itku tuli miehen rintaa vasten. Olisi tehnyt mieli sanoa miehelle, kuinka paljon tarvitsen häntä, mutta pelkäsin että jos alan puhua, niin puheelle ei tule loppua lainkaan - vuodatan ulos kaikki pelkoni ja epäilyni. Mies lohdutteli minua ja itkin hetken. Yritin sitten kääntää tilanteen vitsiksi ja sanoin että itken vain koska on niin kova nälkä.

En tosiaan tiedä, mitä pitäisi ajatella. Ensin epäilin hänen tuoneen kotiimme toisen naisen, mutta hetkeä myöhemmin on vaikea uskoa hänestä sellaista.

Meillä on taas ns. tilanne päällä. Mies räjähti hillittömästi sunnuntaina.

Olimme viikonloppuna sukujuhlassa vanhempieni luona. Osallistuin juhlien järjestelyyn käytännön tasolla ja puuhasin siis aamusta iltaan tarjoilujen, tiskien ym. asioiden kanssa. Liikenevän ajan seurustelin vieraiden ja lapsuusperheeni kanssa.

Puhuimme miehen kanssa toisillemme vain vähän, melkeinpä vain hyvän yön toivotukset ja muutamia lyhyitä käytännön järjestelyihin liittyviä toteamuksia. En kuitenkaan kokenut, että välillämme olisi ollut erityistä kireyttä. Varsinainen juhlapäivä oli perjantai. Lauantaiaamuna mies yht'äkkiä ilmoitti lähtevänsä käymään omien sukulaistensa luona vajaan parinsadan kilometrin päässä ja tulevansa takaisin illalla. Hämmästyin ja vähän harmittelinkin, koska asiasta ei ollut ollut puhetta etukäteen. Ei kuitenkaan olisi tullut mieleenkään asettua vastaan, koska en yleensäkään estele tai komentele miestäni; oletukseni on, että aikuinen mies tietää mitä tekee ja toisaalta tuskinpa pystyisin häntä estelemään tai komentelemaan, ellei hän itse sitä tahtoisi. Nielin harmistukseni ja kysyin vain, milloin hän palaa. Miehen arvion mukaan matkojen lisäksi perillä menisi pari tuntia. Kuuden tunnin keikka siis.

Keikka venyi lopulta kahdeksaaan tuntiin, koska mies kävi samalla kertaa useammassakin kyläpaikassa. Hyvä juttu, asiat olivat tulleet hoidetuksi ja mm. miehen tuomat matkatuliaiset viedyksi. Lauantai-iltana piipahdimme vielä naapurissa olevien sukulaisteni luona viinilasillisella. Mies retkotti sohvalla, katseli televisiota, haukotteli ja jopa nukahti välillä. Väsymyksestä hän syytteli aikaeroa.

Sunnuntaiaamu meni vielä juhlarääppiäisiä järjestäessa jne. Olin koristelemassa täytekakkua ja äitini pakkasi meille mukaan juhlista yli jääneitä herkkuja. Samalla hän kysäisi, veisinkö herkkuja myös anopille, koska kuulemma ajaisimme hänen kotinsa kautta kotimatkallamme. Kuulin anoppivierailusta ensimmäistä kertaa, vaikka ehkä olisi pitänyt tulla sitä ajatelleeksi, sillä olimme joskus aikaisemminkin poikenneet anoppilassa paluumatkoillamme.

Valmistauduimme hiljalleen lähtöön.Pakkasin tavaroita kahteen laukkuun ja valmistauduin siihen, että menisin itse junalla suoraan kotiin siltä varalta, että mieheni haluaisi jäädä anoppilaan hoitamaan siellä talon juoksevia asioita. Ennen lähtöämme vanhempani kysyivät vielä, jäisimmekö kahville ennen lähtöämme. Kieltäydyin ja vetosin siihen, että miestä ehkä jo polttelee päästä katsomaan, mitä anoppilaan kuuluu.

Sitten matkaan. Minä ajoin miehen pyynnöstä, tai ei hän edes pyytänyt vaan naureskeli vanhemmilleni asettuvansa takapenkille lukemaan lehtiä (kuulostaa ehkä oudolta, mutta siihen on järjellinen selitys). Totesin tähän, että minä sitten taidan ajaa. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, nautin ajamisesta kovasti!

Ajelimme kaikessa rauhassa, minä kertailin mielessäni onnistuneita juhlia ja mies luki lehteä takapenkillä. Radiosta tuli mukavaa ohjelmaa ja kaikki oli hyvin – tai niin ainakin luulin. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen lähestyimme tienhaaraa, jossa piti tehdä lopullinen valinta: menemmekö suoraan kotiin vai ajammeko anoppilan kautta. Ajattelin siinä vielä varmistaa, että olemmehan varmasti menossa anoppilaan, sillä olin kuullut asiasta vain välillisesti. Kysyin mielestäni täysin neutraalisti, että "Mennäänkös me vielä sinne NN:ään vai suoraan kotiin?" Silloin takapenkillä räjähti.

En muista sanatarkkaan tai edes suurin piirteinkään sitä, mitä mies sanoi, sillä yllätyin tyystin siitä vihareaktiosta, joka takaani kuului. Mies huusi ja syytti minua siitä, että olen puhunut hänen selkänsä takana. Jotain muutakin hän huusi, jotakin sellaista että minun olisi pitänyt tulla ajatelleeksi, että anoppilaan mennään ja vielä jotakin muutakin, en enää muista mitä. Yritin sanoa väliin, että ajattelin vain varmistaa ja tarkistaa, koska hän ei ollut itse maininnut asiasta mitään. Silloin mies huusi, että minulle ei voi puhua mitään, koska minä en kuitenkaan ymmärrä ja minulta saa aina kummallisen reaktion. Yritin vielä sanoa miehelle, että minulle käy kaikki, voidaan mennä anoppilaan tai mihin vain, kunhan hän vain sanoisi, mihin mennään. Mies huusi huutamasta päästyäänkin, että minulle ei voi sanoa yhtään mitään. Hän huusi, että kun hän oli edellisenä päivänä kertonut lähtevänsä tapaamaan sukulaisiaan, niin minun kasvoistani oli kuulemma näkynyt mitä ajattelin: "heti oli nokka rutussa".

Vaikenin. Ajoin satasta. Sitten alkoi veri nousta päähän ja painoin kaasua. Se oli varmasti tyhmästi tehty ja mies vaati pysäyttämään auton. Vetäisin liinat kiinni, pysäytin auton pysäkille ja kävelin vähän matkan päähän vähän tuulettamaan päätäni. Otti päähän aivan hirveästi! Mietin sitä, että olin mielestäni oikeasti onnistunut suhtautumaan hyvin miehen yllättävään sukulointireissuun kesken omien sukujuhlieni. Miehen mielestä olin kuulemma osoittanut mieltäni ja ollut kaikin tavoin hankala. Mies itse ei ollut puhunut minulle mitään suunnitelmistaan sen paremmin reissunsa kuin anoppilassa käynninkään suhteen.

Puhaltelin vähän aikaa ja menin sitten takaisin autoon. Kädet tärisivät yhä ja istuksin kuskin penkillä muutaman minuutin rauhoittumassa. Mies ei puhunut mitään, luki vain lehteä takapenkillä. Lopulta käynnistin auton ja ajoin täysin nopeusrajoitusten mukaisesti eteenpäin. Ajattelin, että jatkamme matkaa anoppilan suuntaan, mutta että minun taitaa olla parasta mennä junalla suoraan kotiin, jääköön mies hoitamaan asioitaan.

Mies alkoi kuitenkin vaatia minua pysähtymään ja jollen tekisi sitä, hän uhkasi hypätä autosta vauhdissa pois. Hän ei kuulemma halunnut istua kyydissäni. Toistuvien vaatimusten jälkeen pysäytin auton uudestaan. Riitelimme hetken siitä, mitä oikein oli tapahtunut ja mistä kaikki juonsi juurensa. Mies huusi, että olen käyttäytynyt huonosti viikonloppuna ja jos hän käyttäytyisi yhtä huonosti, niin minä kuulemma huomauttaisin siitä hänelle. Yritin pysytellä asiassa, jonka luulin olevan alkuperäinen ongelma, eli se, olemmeko matkalla anoppilaan vai kotiin. Mies raivosi edelleen, että minun olisi pitänyt tulla sen verran ajatelleeksi, että hän saattaisi haluta käydä äitinsä luona. Minun olisi pitänyt tietää kysymättäkin, että hän haluaa siellä käydä. Yritin sanoa väliin, että niin varmaan olisi pitänyt, mutta olin ollut niin omien sukujuhlieni järjestelyjen tuoksinassa etten ollut tullut ajatelleeksi tätä.Sitten mies karjui, että kai minä tiedän tämän asian kuitenkin häntäkin paremmin, koska olin puhunut jo vanhemmilleni siitä, että anoppilaan mennään. Siinä vaiheessa en enää tiennyt, mistä minua syytetään: siitä että en ollut tullut ajatelleeksi anoppilassa käyntiä vai siitä, että asiasta oli puhuttu vanhempieni kanssa.

Sitten mies avasi takaoven ja lähti marssimaan pitkin tietä syrjäseudulla kaukana taajamista. Ilma oli kylmä ja vaatetus ihan riittämätön. Yritin vielä toppuutella ja tartuin miestä vaatteista kiinni. Sanoin, että jos hän ei itsekään tiedä, mitä hän haluaa, niin en minäkään sitä voi tietää. Hän riuhtaisi itsensä irti ja alkoi painella pitkin piennarta.

On sanottava, että olen joskus niin vihainen, että tärisen. Kuitenkin tuolloin kaikki vihastus katosi ja jäin vain suu auki katsomaan, kun mies käveli reppu selässä ja huppu päässä tienreunaa. Ihmettelin hetken, mutta käänsin sitten auton ja lähdin ajamaan takaisinpäin. Ajatuksenani oli kääntyä tienristeyksestä ja lähteä kohti kotia. Ajoin sata metriä ja tajusin, että en tosiaankaan voi jättää miestä sinne tienposkeen talsimaan. Käänsin auton ja ajoin vähän miehen ohi, pysäköin ja kävelin miestä vastaan ja puhuin jotakin. En enää muista, yritinkö selvittää itse asiaa vai vain saada hänet takaisin autoon. Mies pysähtyi ja alkoi taas huutaa ja karjua. En ole varmaan koskaan nähnyt häntä sellaisena, hän huusi kirjaimellisesti suu vaahdossa! Hän syytti siitä, että olimme puhuneet hänen selkänsä takana ja että olin jo päättänyt häneltä kysymättä, että hänen pitää käydä anoppilassa. Seuraavassa hengenvedossa hän syytti siitä, että minun olisi pitänyt tietää että hän haluaa käydä anoppilassa. Lisäksi hän karjui minun käyttäytyneen huonosti, kovin huonosti. Yritin kysyä, mitä hän sillä tarkoittaa, mutta en saanut vastausta, vain lisää huutoa siitä, että olin käyttäytynyt huonosti. Ja että minulle ei voi sanoa mistään mitään, eikä hän edes olisi voinut kertoa sukulointireissustaan etukäteen, koska asia oli juolahtanut hänen päähänsä vasta samana aamuna. Sitten hän rynnisti taas tiehensä. Äimistelin taas hetken, mutta omakin raivo alkoi nousta, joten käänsin auton ja ajoin tieheni.

Taas sama juttu. Ajettuani muutaman sata metriä pois päin tajusin kristallinkirkkaasti, että mitä sitten teenkin, niin tuota miestä en voi jättää kävelemään tienposkeen, en edes suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien. Halusin pitää huolta hänestä ja myös liitostamme. Käänsin siis auton ja ajoin miehen perään uudemman kerran. Yritin puhua hänelle järkeä ja pyysin häntä autoon. Mies kysyi: "Miksi v***ssa?" Sanoin tietäväni parikin hyvää syytä. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten, ettei keksinyt yhtäkään. Ja painui taas matkoihinsa.

Odotin hetken ja ajoin kolmannen kerran miehen ohi ja pysähdyin. Pyysin miestä tulemaan autoon kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa jollakin tavoin vaistosin, että raivo oli jo vähän laantumassa. Mies kuitenkin kääntyi kohdalle osuneelle hiekkatielle ja totesi, että ehkä hän vain haluaa kulkea omia teitään ja etsiä omaa suuntaansa. Sitten hän alkoi painella hiekkatietä pitkin kohti metsää. Jätin auton tienposkeen ja lähdin kävelemään perässä. Mies painui pusikkoon ja minä odottelin vähän matkan päässä. Lopulta hän tuli metsästä ja alkoi kävellä taas kohti tietä ja poispäin minusta. Hän kuitenkin pysähtyi, kun pyysin häntä pysähtymään ja odottamaan. En muista mitä sanoin, mutta yritin tolkuttaa hänelle, että hänen pitäisi tulla autoon ja että ajaisimme lähelle anoppilaa, josta minä jatkaisin junalla kotiin. Että hänen pitäisi nyt vain tulla autoon.

Lopulta mies tuli autolle ja istui takapenkille auton ovi auki ja toinen jalka maassa. Yhäti hän syytti minua siitä, että olin käyttäytynyt huonosti, mutta ei täsmentänyt sitä millään tavoin, vaikka kysyin. Raivo ja vimma oli vähän hellittänyt, mutta silti hän oli todella vihainen. Hän syytti minua kaikesta mahdollisesta ja lopulta myös siitä, että hänella ei ollut aikaa istua puhumassa paskaa, vaan hänen pitäisi jatkaa matkaa kohti lapsuudenkotiaan. Totesin tähän aika ykskantaan, että sitten vaan ovi kiinni, niin matka jatkuu. Mies vaikeni, mietti puoli minuuttia, mutta vetäisi lopulta jalkansa sisään ja oven kiinni. Hetken ennätin kyllä pelätä, että hän lähtee uudestaan patikkamarssille kohti anoppilaa, jonne sentään oli matkaa parisataa kilometriä.

Ajoimme matkan hiljaisuuden vallitessa. Pysäköin anoppilan lähikaupungin juna-asemalle, nappasin laukkuni ja jätin auton avaimet miehelle. Totesin, että viikonloppu oli ollut mielestäni erittäin onnistunut ja kaikki oli sujunut hyvin. Sanoin, että minun ei ollut ollut tarkoitus osoittaa mieltäni hänen sukulointimatkansa johdosta mutta että ilmeisesti lähetän jotakin sellaista viestiä, jota en tiedä lähettäväni. Sanoin vielä, että olen pahoillani koko hommasta ja että en ole osannut ruveta korjaamaan sellaista, minkä en ollut huomannut olevan rikki.

En tiedä, mitä ajatella. Oli pelottavaa nähdä mies kalpeana raivosta suu vaahdossa. Lisäksi hän puhui ristiin ja vähän narrasikin. Hän oli mm. ottanut työmatkatuliaisensa mukaan jo torstai-iltana, vaikka sanoikin ajatuksen juolahtaneen päähänsä vasta lauantaiaamuna.

Lisäksi raivokohtaus tuntui ihan kummalliselta,melkein kuin hän olisi provosoinut koko riidan. Esimerkiksi silloin, kun pysäytin auton ja kävin jäähdyttelemässä itseäni, mies luki rauhassa lehteä takapenkillä. Vasta kun olin jo itse rauhoittunut ja käynnistin auton, niin mies suuttui yht'äkkiä uudelleen ja alkoi vaatia auton pysäyttämistä ja uhkasi jopa hypätä vauhdissa.

Mietin myös sitä, mikä sai hänet niin silmittömään vimmaan. Koko kolmipäiväisen vierailumme aikana mikään ei osoittanut, että jokin olisi vialla. Kaikki näytti olevan ihan hyvin.

Totta kai olen nyt tajunnut muutamia asioita, joilla olen tahtomattani ja ajattelemattomuuksissani loukannut häntä viikonloppuna. Ensinnäkin se, että olin niin juhlien laittamisen touhussa kiinni, että en kertakaikkiaan ehtinyt huomioida miestäni yhtään. Tämän hän on varmaan tulkinnut jonkinlaiseksi mököttämiseksi tai mykkäkouluksi tai mielenosoitukseksi. Kiirehdin koko ajan paikasta toiseen ja esimerkiksi kun kävimme hakemassa tavaroita naapurista, kävelin puolijuoksua kymmenen metriä edellä sanattomasti hoputtaen. Lisäksi näpäytin häntä avoimesti lauantai-iltana, kun hän kyläilymme aikana nukkui ja syytti siitä aikaeroväsymystä. Totesin, että aikaero ei ollut näyttänyt haittaavan häntä monena aikaisempana iltana, jolloin hän oli tullut nukkumaan vasta varsin myöhään. Lisäksi moitin häntä äitini kuullen kömpelöksi. Näpäytys ja moitteet ovat kyllä huonoa käytöstä, sen tunnustan. Toisaalta viikonlopun aikana tapahtui niinkin, että mieheni satutti otsansa ja sai siihen vertavuotavan haavan. Siinä silmänräpäyksessä kun näin haavan, sai kaikki muu jäädä sikseen; vieraat, juhlat ja järjestelyt unohtuivat, kun lähdin kiidättämään miestäni terveyskeskukseen paikattavaksi.

Syytä riitaan siis varmaankin on ja minun olisi syytä korjata käytöstäni. Siitä huolimatta minulla on sellainen tunne, että mies hakemalla haki riitaa ja sai siihen aiheen sinänsä viattomasta kysymyksestäni, menemmekö suoraan kotiin vai ajammeko anoppilan kautta. Hän sai riidan aikana sanotuksi kaksi melko painavaa viestiä: ensinnäkin sen, että hän ei keksi yhtään syytä, miksi tulisi kanssani samaan autoon kotiin ja toiseksi sen, että ehkäpä han haluaa kulkea omaa tietään. Vaikka sanat olikin ehkä sanottu pikaistuksissaan, niin taustalla oli kuitenkin selvä viesti.

Ja mitä sitten tapahtui? Minä odotin kaksi tuntia junaa ja matkustin sillä kotiin. Mies tuli kotiin myöhään samana iltana ja nukkui työhuoneessaan. Eilen illalla mies tuli lenkiltä myöhään kotiin. Olin suunnitellut pari rauhanelettä: menin hänen luokseen valkoista lippua heiluttaen (kirjaimellisesti: kaivoin kaapista vanhan huivin). Tämän jälkeen annoin hänelle kaksi post it –lappua toisiinsa liimattuina. Mies pyöritteli niitä hetken kädessään, kunnes selitin, että se on keltainen kortti; hän voisi näyttää sitä minulle huonosta käytöksestä. Mies murahti ja heitti lapun keittiön pöydälle. En tiedä, oliko murahdus naamioitu naurahdus, mutta mitään sulamisen merkkejä mies ei osoittanut. Halasin häntä hetken verran. Tämänkin yönsä mies nukkui työhuoneessaan.

Huomasin, että mies oli pakannut jonkin verran tavaroitaan laukkuihin, jotka olivat eteisen lattialla. Tänä aamuna ennen töihin lähtöäni kävin pussailemassa miestäni, koska arvelin hänen häipyvän muutamaksi päiväksi. Hänellä on nyt hiukan pidempi vapaa töistä ja siten mahdollisuus lähteä esimerkiksi äitinsä luo, siis sinne anoppilaan. Kun tänään tulin töistä, auto oli hävinnyt, samoin mies ja laukut. Mitään lappua tai selitystä siitä, minne mies on mennyt, ei tietenkään ollut.

Mielessäni pyörii edelleen muutama ajatus ja kysymys. Mies syytti minua siitä, että naamastani oli näkynyt, mitä ajattelin, kun hän yht'äkkiä ilmoitti lähtevänsä tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään kesken kaiken. Vai niin, entä sitten? Kai on ihan luonnollista, että hämmästyn tästä yllättävästä suunnitelman muutoksesta. Olennaista kuitenkin mielestäni on se, että en sanallakaan enkä myös eleellänikään vastustanut tätä suunnitelmaa, vaan hän sai toteuttaa sen kaikessa rauhassa. Yritin oikeasti varoa ja luulin jopa onnistuneenikin siinä, että en syyllistänyt häntä tästä matkasta. Mies tosin tienposkessa riidellessämme syytti minua siitä, että en ollut erikseen varta vasten sanonut hänelle sitä, että asia on minun puolestani ok, vaan hän oli "joutunut lähtemään matkalleen pahalla mielellä". En oikein tiedä, mitä ajatella tästä. Kaikki oli hyvin, en vain tullut erikseen sanoneeksi että kaikki oli hyvin.

Olen myös todella kyllästynyt siihen, että joudun puolustelemaan kuviteltuja tekojani. Mies sanoo, että jos hän olisi kertonut minulle aikeistaan etukäteen, niin minä olisin tehnyt ja sanonut sitä ja tätä. Kuinka hän voi sen tietää? Ja mitä minä voin tehdä, kun minua syytetään asioista, joita en edes ole tehnyt? Minä menen kaiken lisäksi turhan helposti puolustuskannalle ja alan selitellä tekemisiäni, joita en edes ole tehnyt muualla kuin mieheni mielikuvituksessa!

Eniten olen kuitenkin huolissani niistä hiukan ristiriitaisista ja suorastaan mielikuvituksellisista syytöksistä, joita mies syyti silmilleni. Esimerkiksi sitä, että olimme puhuneet hänen selkänsä takana hänen tekemisistään. Todellisuudessahan äiti oli vain kysynyt, että veisinkö tuliaisia anopilleni, jos kerran aiomme käydä hänen luonaan. Mieshän oli ensin itse maininnut aikeistaan vanhemmilleni minun kuulemattani, siis puhunut selkäni takana. Samalla tavoin hän puhui minun ohitseni vanhemmilleni, kun ilmoitti heille menevänsä takapenkille lukemaan sen sijaan, että olisi sanonut asiasta suoraan tai edes kysynyt minulta, haluanko tai jaksanko ajaa.

Mies on ollut aina sellainen, että hän haluaa mennä ja tulla omien aikataulujensa mukaan. Jos olemme sopineet siitä, että menemme anoppilaan, niin miestä ärsyttää suunnattomasti se, jos anoppi soittaa ja kysyy, mihin aikaan tulemme. Jos minä haluaisin mennä miehen kanssa jonakin iltana elokuviin tai teatteriin, niin lippujen varaaminen on hankalaa. Kun kysyn mieheltäni, mitä hän tekee vaikkapa ensi viikon tiistaina (lippujen varaamiseksi), en koskaan saa kunnollista vastausta. En tosin ole enää vuosiin edes kysynyt, vaan käyn katsomassa teatterit ja elokuvat yksin, samoin ulkomaan matkat jne. Entä kuinka moni kestäisi tai sietäisi sitä, että mies ottaa tavaransa ja yhteisen auton ja häipyy kertomatta minne ja miten pitkäksi aikaa? Minä kestän sen, koska olen vahva, ja siedän sen toistaiseksi, koska haluan vielä katsoa, mihin tiemme johtaa. Toistaiseksi.

Olemme kesälomalla. Alkuviikon vietimme miehen lapsuuskodissa, pienessä talossa pienen järven rannalla. Paikka on kodikas, mutta miehelle se on kuin työleiri. Pihaa pitää hoitaa ja tehdä lämmityspuita, jotta vanha äiti pärjää talossaan talven yli. Mies ei osaa rentoutua lapsuuskodissaan lainkaan, vaan laatii itselleen joskus kohtuuttomiin menevän työlistan. Listalla on oikeasti tähdellisten halonhakkuiden ym. lisäksi myös vähemmän tähdelliseksi luokiteltavia matonpesua ja aitansiivousta. Anopin talvella käyttöön ottamat matot olivat uusia ja puhtaita ja aitta oli vielä edelliskesän siivouksen jäljiltä hyvässä järjestyksessä. Mikäpä sen olisi sotkenutkaan, kun aittaa ei oltu juurikaan edes käytetty. Silti mies oli päättänyt hoitaa nekin tehtävät metsänraivauksen lomassa.

Olen toisinaan aika huolissani siitä, kuinka ylitunnollisesti mies jatkuvasti suorittaa ja suorittaa lapsuuskodissaan. Fyysisten töiden lisäksi suoritettaviin asioihin kuuluvat myös pakolliset sukuloinnit tätien ja setien luona. Joka vuosi kuvioon tulee mukaan uusia itse asetettuja vaatimuksia, ja koko hommasta tuntuukin tulleen hänelle melkoinen taakka, ainakin päätellen siitä, että keväällä mies uhkasi jo katkaista kokonaan suhteensa äitiinsä ja koko sukuun. Syyksi hän sanoi sen, ettei enää jaksa tehdä kaikkea, mitä "pitäisi" tehdä.

Muistan joskus seurusteluaikoina, kuinka vietimme kokonaisen päivän järvellä puhallettavalla ilmapatjalla loikoillen, uiden, sukellellen ja jutellen. Nyt ei taitaisi enää onnistua; vedet ovat kylmiä, emme jaksa enää uida järven poikki eikä meillä tunnu olevan enää mitään juteltavaakaan. Ja ennen kaikkea mies ei suorittamiseltaan ehdi.

Jotakin hän tällä suorittamisellaan varmaankin yrittää osoittaa tai lunastaa. Hyväksyntää ainakin, ja sitä hän myös saa, sillä äiti ja tädit ovat ihastuksissaan siitä kaikesta, mitä mies lapsuuskodissaan tekee. Ehkä hän yrittää osoittaa itselleenkin jotain. Minäkin ihailen hänen uurastustaan, mutta enemmän olen kuitenkin huolissani hänestä. Olen huolissani, koska en oikein tiedä, miksi hän vaatii itseltään niin paljon. Olen huolissani myös siksi, että pelkään miehen satuttavan itsensä pahasti reuhtoessaan yksin moottorisahan tai kirveen kanssa.

Minäkin osallistun jossain määrin tekemällä mm. puupinoja ja laittamalla ruokaa ja tiskaamalla. Kastelen myös anopin loppumattomia kukkapenkkejä silloin, kun hän ei ole itse paikalla. Alkuviikolla olimme muutaman päivän kahdestaan ja oli mukavaa solahtaa yksinkertaiseen maalaiselämään ja sen melko selkeisiin rooleihin: minä laitan ruoat ja lämmitän rantasaunan ja mies hoitaa ulkotyöt. Kotiaskareiden lomassa auttelin miestä aitan siivouksessa ja puiden latomisessa. Tunnelma oli suhteellisen rento ja tuli tunne, että hetkittäin mieskin nautti olemisestaan. Jostakin katseesta saatoin päätellä, että mies arvosti minunkin olemistani ja osallistumistani.

Eilen sitten ajoimme tänne kaupunkikotiimme yhdeksi yöksi. Tarkoitus on lähteä vielä viikoksi mökille ja sitä ennen pestä pyykkejä ja kastella kukat. Kotiin päästyämme mies muuttui kuin taikaiskusta. Hän painui työhuoneeseensa tuijottamaan televisiosta nauhoittamiaan ohjelmia. Kysyin, söisikö hän illalla annoksen tomaattipastaa, jota aioin tehdä itselleni. "Ehkä" oli ainoa vastaus. Kysyin, mihin aikaan hän oli lähdössä kirjastoon ja voisimmeko ehkä mennä sinne yhdessä. Vastaukseksi sain kulmien kurtistuksen ja ynähdyksen. Koko eilisen illan ja tämän aamun miehen elekieli on ollut kuin äkäisen pikkupojan: suu mutrussa ja kulmat kurtussa hän mumisee tai tokaisee vähät sanottavansa. Pakko myöntää, että minunkin pinnani paloi aika nopeasti ja aloin sitten vastailla samalla mitalla: ihan miten haluat.

Tajusin, että kotielämämme on aika lailla juuri tällaista: mies vetäytyy kuoreensa omaan työhuoneeseensa ja minä sitten yritän elää välittämättä hänen murjotuksestaan. Teen ruokaa silloin kun minulla on nälkä (koska en kuitenkaan saa kunnollista vastausta kysymykseen "söisitkö?"), menen nukkumaan silloin kun minua nukuttaa, katson telkkaria silloin kun minua huvittaa ja käyn asioilla silloin kun on tarvis. Minun ehkä pitäisi koettaa jollain tavoin murtaa miehen kuori ja yrittää saada häneen kontaktia, mutta en osaa enkä jaksa. Suojelen itseäni töykeydeltä joko olemalla itsekin töykeä tai välttämällä kontaktia.

Koen, että asiassa on jonkinlainen ristiriita: lapsuuskodissaan rehkiessään mies on sanojensa mukaan onneton ja väsynyt, mutta kuitenkin jollain tavoin minua kohtaan avoimempi ja helpommin lähestyttävä. Kaupunkikodissamme mies on periaatteessa velvoitteistaan vapaampi, mutta silti sulkeutunut ja umpimielinen.

Olemme menossa viikoksi vieraalle mökille, jossa ei ole mitään velvoitteita vaan tiedossa on pelkkää lomailua. Saa nähdä, vietämmekö kumpikin rauhallisen mutta yksinäisen loman, jonka aikana kohtaamme korkeintaan ruokapöydässä.

Tai ehkä se on juuri sitä, mitä mies haluaakin. Minusta olisi mukava joskus vähän jakaakin asioita.

Kaipa tätä vuodenvaihteen tienoota voisi pitää hyvänä ajanjaksona avioliitossamme. Emme riitele juurikaan, emmehän oikein osaakaan riidellä. Syys-lokakuussa oli jokin paha vaihe, mutta en enää muista, mistä se sai alkunsa. Yhteinen lomaviikko oli alkamassa ja se oli tarkoitus viettää syrjäisellä mökillä. Mies oli hiljainen ja sulkeutunut. Sanon sitä joskus "koirakouluksi", koska tuntuu, että minulle yritetään tuolla käyttäytymisellä osoittaa paikkaa tässä laumassa. Lomallelähtöpäivän aamuna totesin sitten aika kylmästi, että en halua lähteä viikoksi eristäytyneelle mökille, jos tiedossa on samanlaista kohtelua kuin viime päivinä. Mies ymmärsi sen sitten (tahallaan?) hivenen väärin todeten vain, että en siis halua lähteä mökille. Hän ei tahtonut kuulla itseään koskevaa ehtoa, jonka asetin omalle lähdölleni.

Painuin huoneeseeni ja mietin tunnin, mitä haluan tehdä. Edessä oli ansaittu ja kallisarvoinen lomaviikko raskaan projektin sisältäneen rankan työsyksyn jälkeen. Rahat olivat melko vähissä suuren kesäprojektimme johdosta. Halusin lepoa, virkistystä ja edes jonkinlaista mielenrauhaa.

Minulla on jonkin verran kertyneitä pisteitä lentoyhtiöön. Etsiskelin sivuilta halpoja matkoja ja totesin, että voisin pisteillä ja muutamalla satasella toteuttaa kaupunkiloman kohteessa, josta olen pitkään haaveillut. Mietin sitten kuitenkin, että en kuitenkaan voisi matkojenkaan päästä unohtaa epäsopua välillämme. Tuhlaisin pisteet ja rahat ja kuitenkin minulla olisi paha mieli koko matkan ajan.

Menin takaisin miehen luokse ja purin koko mieleni. Sanoin, että haluan vain hyvän loman rankan syksyn päätteeksi. Kerroin, että toinen vaihtoehto on matkustaa yksin, mutta että en halua tehdä sitä yllämainituista syistä. Yritin puhua neutraalisti ja vain itsestäni, syyttämättä tai osoittamatta ketään tai mitään. Taisin kuitenkin sanoa sen verran, että en jaksa enkä halua lähteä hänen kanssaan mihinkään, jos hän osoittaa koko ajan ynseyttään minulle. Väsymys, pettymys ja tunnekuohu saivat minut itkemään, vaikka olisin halunnut olla näyttämättä sitä miehelle.

Mies muuttui kuin taikaiskusta. Hän halasi minua ja sanoi, että eiköhän pakata auto ja lähdetä matkaan kohti varattua mökkiä. Näin teimmekin.

Loman pari ensimmäistä päivää olivat hiukan hankalia. Mies makasi alushousuissa ja villasukissa kaksi päivää peräkammarissa ja katsoi televisiosta valtavan määrän nauhoittamiaan DVD:itä. Se ei minua varsinaisesti häirinnyt, sillä vietämme muutenkin aikaa omissa oloissamme. Ainoa seikka, joka hiukan kiusasi, oli se, että hän oli edelleen torjuva ja niukka minulle osoittamissaan sanoissa ja teoissa. Mutta toisaalta tiedän sen, että hänkin tarvitsi aikaa ja lepoa heti loman alkuun. Parin päivän nollaus alushousuissa ja villasukissa tekee välillä ihan hyvää.

Kolmantena päivänä lähdin kauppaan ja vasta kilometrin ajettuani huomasin, että auton rengas on puhjennut ja lähes tyhjä. Hain miehen apuun ja yhdessä tuumin vaihdoimme renkaan. Miestä hakiessani otin liiteristä mukaan kappaleen kovalevyä. Kävellessämme mies kysyi, mitä varten kannan levyä. Sanoin sen tulevan tunkin alle alustaksi. Mies ei sanonut mitään, mutta luulen hänen arvostaneen sitä, että tulin ajatelleeksi moista. Renkaanvaihdon - minä keskityin tunkin käyttämiseen ja mies hoiti raskaat pulttien avaamiset ja kiristämiset - jälkeen selvitimme numeropalvelusta automme merkkihuollon ja veimme renkaan sinne paikattavaksi ja takaisin alle vaihdettavaksi.

Kaikki sujui siis hyvin, ja toisaalta tapaus pakotti miehen häivyttämään masentuneisuutensa, pukeutumaan ja lähtemään liikkeelle. Olimme yhdessä selviytyneet tästä pienestä vastoinkäymisestä ja vaikutti siltä, että kumpikin pääsimme taas ulos kuorestamme.

Sen jälkeen syksy on sujunut ihan hyvin. Iltaisin ja aamuisin harrastamme kokovartalokosketusta nukkumalla sylikkäin kuin lusikat. Joskus harrastamme myös melko vakiintunutta seksiä. Joulun vietimme tavalla, joka oli molemmille mieluinen: olimme kahdestaan kotona syöden jouluruokia ja viettäen aikaa omissa oloissamme.

Jonkinlaisena luottamuksenosoituksena pidän sitä, että mies on kertonut minulle työuraansa liittyvistä aikeistaan ja suunnitelmistaan. Sain jopa luettavakseni erään asiakirjan, jonka hän oli laatinut ja johon hän pyysi parannusehdotuksia. Ehkä hän välillä uskoo sen, että olemme samalla puolella.

Pari yllätystäkin olen kokenut. Kuten jo aiemmin sanoin, olemme luopuneet keskinäisistä lahjoista. Hän perustelee sitä ekologisuudella, turhien tavaroiden välttämisellä; minä taas luulen, että se johtuu siitä ettei hän halua vaivata päätään ja miettiä, mitä toinen saattaisi haluta lahjaksi. Tänä jouluna sain kuitenkin mieheltäni "lahjakortin", jossa hän lupaa ostaa minulle haluamani huonekalun omaan työhuoneeseeni. Istun ja työskentelen nimittäin lattialla, koska toistaiseksi minulla ei ole ollut varaa hankkia haluamaani leposohvaa huoneeseen. Olin todella liikuttunut kortista, koska se osoittaa, että hän on todella huomioinut tilanteeni ja haluaa siihen parannusta. Tietenkin ostan sohvani aikanaan itse, mutta ajatus lämmittää minua kovasti. Mutta taidan lunastaa lahjakortilla kylpyhuoneen kaapin yhteiseen vessaamme.

Jos joku kysyisi, olenko onnellinen, vastaisin luultavasti olevani. Joskus luen naistenlehdistä juttuja siitä, kuinka pariskunnat tekevät yhdessä kaikenlaista arkista pientä. He pitävät samoista asioista, vaikkapa tietynmerkkisestä kahvista aamiaispöydässään. He ovat aidosti kiinnostuneita toistensa asioista ja pitävät niitä tärkeinä silloinkin, kun ne eivät jaksa kiinnostaa. Silloin mielessäni vähän kirpaisee. Mutta kaipa tämä kahden yksinäisen suden muodostama lauma on kuitenkin minulle se oikea tapa elää.

Pohjalla käymisen jälkeen avioliitto on toiminut melko hyvin. Toteutimme alkukesästä erään pitkään haaveillun ja suunnitellun ison projektin, joka onnistui hienosti. Olen tietoisesti  pyrkinyt olemaan välittämättä pikkuasioista ja edesauttamaan kaikkia hyviä seikkoja. On ollut ihan opettavaista huomata, että saatan itse melko pieninkin ponnistuksin vaikuttaa todella paljon suhteemme laatuun. Kunpa aina jaksaisin yrittää yhtä paljon.

Mies oli hänkin ollut mukana projektissa; aluksi ehkä hiukan varoen mutta sitten jo luottaen. Alkukesä oli ihan hyvää aikaa. Suuren osan lomistamme vietimme kuitenkin erillämme jo ihan aikataulullisista syistä. Osa lomasta sujui kuitenkin miehen lapsuuskodissa. Niiden päivien jälkeen olin ihan puhki. Kommunikaatio miehen ja hänen äitinsä välillä ei suju, joten kumpikin turvautuu usein minuun viestien välittämisessä. Anoppi yrittää kysellä ja selvittää, miksi mies oli niin ärtyisä häntä kohtaan. Mies moitiskelee anopin elämäntapaa, eikä taida tulla ajatelleeksi että kotonaanhan tämä elää ja asuu eikä ole muille haittana. Minä yritän siinä välissä säilyttää sopua ja selittää kummallekin toisen käyttäytymistä aina parhain päin, vaikka itseäkin rasittaa kummankin käytös vuoron perään. Sekä mies että anoppi yksistään ovat ihan siedettävää seuraa, mutta kun molemmat ovat paikalla, on ilmassa hirveät määrät jännitteitä.

Selvisin siitäkin. Lomani viimeisenä päivänä tulimme kotiin miehen kummilasten kanssa. Miehen loma jatkui edelleen, mutta hänen pyynnöstään vein lapset elokuviin ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänä. Olin aivan puhki jo töistä eikä elokuvan räime parantanut asiaa. Elokuvan loputtua odotimme miestä sateessa, kun tämä oli tapansa mukaan myöhässä (vaikka olikin etukäteen tarkistanut elokuvan loppumisajan). Kun lopulta pääsimme autoon, mies alkoi hirvittävän valituksen siitä, miten hän ei ollut saanut jotain tarvitsemaansa osaa johonkin työkaluunsa ensimmäisestä kaupasta, vaan vasta toisesta. Kuuntelin vuodatusta uupumuksesta pala kurkussa ja parhaani tehneenä. Mietin mielessäni, että ilmeisesti miehelle ei vain tule mieleen kysyä, miten ensimmäinen työpäiväni loman jälkeen on mennyt; sen sijaan hän kaatoi koko oman (loma)päivänsä vastoinkäymiset minun niskaani.

Sama roti on jatkunut sen jälkeenkin. Mies soittaa lomaltaan ja valittaa ihan kaikesta: säästä, muista ihmisistä, ruuasta - kaikesta. Asioista, joihin en voi mitenkään vaikuttaa. Edelleen tähän pätee se, että jos yritän sanoa jotain hiukankin hänen ajatuksistaan poikkeavaa, niin mies loukkaantuu heti, vaikenee ja lopettaa puhelun. Ainoa tapa reagoida on vain hymistä ymmärtäväisesti ja myötätuntoisesti. Olen yrittänyt ajatella sitä, että miehen vuodattaminen on sekin parannus entiseen: aikaisemmin hän ei puhunut mistään mitään, joten valittaminen on tulkittavissa edes jonkinlaiseksi luottamuksen merkiksi.

Ikinä hän ei kysy minulta, miten työpäivä tai edes päivä muutoin on mennyt. Ja erittäin, todella erittäin harvoin hänellä on mitään hyvää tai mukavaa sanottavaa puhelimessa. Ehkä olen hänelle likasanko, tarpeellinen likasanko, mutta helvetin rankkaa se on.

Tänään mies sattui soittamaan huonolla hetkellä. Töissä oli pieni katastrofi ja yritin parhaillani fiksata sitä kotoa käsin. Mies alkoi valittaa sukulaisistaan. Tokaisin, että hän saa nyt hoitaa sukuongelmansa ihan itse, ilman minun sovitteluani. Pahoittelin kyllä melkein samaan hengenvetoon ja selitin tilanteen. Lopetimme puhelun näennäisen hyvissä väleissä, mutta vähän myöhemmin lähettämääni hyvänyön tekstiviestiin tuli vain yhden sanan tekstiviestivastaus.

En tiedä, paljonko pitää niellä ja milloin voisi muistuttaa, että minäkin olen vain ihminen. On vähän sellainen fiilis, että jos nyt koetan saada vastavuoroisuutta valitusvirsille, niin avioerouhka paukahtaa heti päälle.

Luottamuksen menetys on tosi paskamainen asia. Ei siinä mitään, että töppää kertaluontoisesti. Mutta kun töppäyksellä on yllättävän kauaskantoisia vaikutuksia. On kuvottava klisee sanoa, että luottamuksen voi menettää vain kerran, mutta vielä kuvottavampaa on huomata, kuinka totta tuo lause on. Kun on kerrankin huomannut toisen valehtelevan, niin ei koskaan enää voi oikeasti kunnolla vapautuneesti luottaa ja uskoa toiseen. Sellainen myrkyttää kaiken, ihan kaiken.

Olin kaksi tuntia sitten Storyvillen terassilla sisareni kanssa. Tekstasin miehelleni päivän kuulumiset ja hyvän yön toivotukset. Sain vastaukseksi tekstarin, jossa hän kertoi olevansa matkalla kotiin Lahdesta (jossa oli työmatkalla).

Join oluen loppuun, juttelin hetken sisareni ja hänen miehensä kanssa ja hyppäsin ratikkaan. Ajattelin olevani kotona samaan aikaan miehen kanssa.

Tekstiviestistä on nyt kaksi tuntia. Kauanko Lahdesta ajaa Helsinkiin?

OK, mies on varmaan mennyt käymään työpaikallaan, sillä hän oli Lahdessa työasioillaan. Mielessä kävi jo soittaa miehen työpöydällä olevaan lankapuhelimeen. En soita, koska:

• jos mies vastaa, hän voi ajatella minun kyttäävän häntä. Se ei ole nyt hyvä siirto. Sitä paitsi en itsekään halua olla mikään kyttääjä (voi kuinka haluaisin luottaa)
• jos mies ei vastaa, olisin ihan musertunut. Missä helvetissä se on, jos kerran on lähtenyt jo kaksi tuntia sitten tulemaan Lahdesta kohti Helsinkiä?

Mies on jäänyt kerran kiinni valehtelusta. Asia tuli minulle ihan totaalisen sataprosenttisen yllätyksenä. Luulin ihan oikeasti, ihan todellisen täydellisen oikeasti, että välillämme vallitsee avoimuus.

Onko liittomme sittenkään oikeasti näiden paskamaisten hetkien arvoinen? Yllättävintä tässä on siis se, että voisin hyvin unohtaa ja antaa anteeksi hänen silloiset töppäilynsä - itse asiassa olen sen jo kerran tehnytkin. Mutta en voinut kuvitellakaan, että kerran menetetty usko ja luottamus voisi heijastua ja myrkyttää kaiken muunkin. Heti, kun on vähänkin syytä, mielikuvitus alkaa taas laukata.

Ja ei, en puhu pelkästään siitä, että matka Lahdesta Helsinkiin näyttää kestävän yli kaksi tuntia. On tässä muitakin syitä ajatella, että miehellä on elämässään muitakin naisia kuin minä.

Ehkä joskus pystyn kirjoittamaan siitäkin, en kuitenkaan tänä iltana.

Mies soitti aamulla suoraan vastaajaani viestin siitä, että ero tulee. Samaan hengenvetoon hän ilmoitti, että asunto menee myyntiin heinäkuussa.

Parin turhan yrityksen jälkeen sain miehen kiinni puhelimella. Sitä ennen jätin vastaajaan viestin, jossa pyysin anteeksi aamuisen aloitteeni huonosti harkittua sanamuotoa. Puhelun aikana mies oli jyrkkä ja sanoi mittansa tulleen täyteen. Ero tulee. Pyysin häntä harkitsemaan, mutta vastaus oli edelleen kielteinen. Onneksi mies sai puhelun aikana puhuttua ja purettua joitakin mieltään painavia asioita. Hän sanoi mm. tajunneensa sen, että meidän kommunikointimme ei tosiaankaan toimi, vaan tarvomme loputtomien tahallisten tai tahattomien väärinymmärrysten suossa. Hän totesi, että vikaa on meissä kummassakin, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Muutaman muunkin tosiasian hän siinä puhelun aikana sanoi itsestään ja myös minusta. Kaikki totta.

Aamun aikana olin kuitenkin pohtinut avioeroa ja sitä, mitä se elämälleni todellisuudessa merkitsisi. Tuntui siltä, että tarjolla on vain huono ja huonompi vaihtoehto: jatkaa yhdessä tai ottaa ero. Miettimisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että näistä kahdesta ero on kuitenkin se huonompi vaihtoehto.

Olemme kumpikin luonteeltamme itsenäisiä, hyvin vahvoja ja muiden ajattelusta vähät välittäviä ihmisiä. Emme kaipaa seuraa, vaan usein kotona ollessammekin vietämme aikaa erillämme. Nämä ovat ehkä ainoita yhdistäviä tekijöitä välillämme - eivätkä ne kyllä juurikaan yhdistä... Erottavia tekijöitä on paljon: meitä naurattavat melko erilaiset asiat, aikataulumme poikkeavat toisistaan suuresti paitsi työn myös omien menojemme takia, minä pidän matkustelusta jota mies inhoaa, kokeilen mielelläni uusia ruokia kun taas mies tahtoisi aina samoja sipulittomia lihapullia, minä haluaisin lukea hiljaisuudessa kun mies katsoo mieluummin urheilua televisiosta, minä juon kahvia ja mies vain teetä - eroja on loputtomiin. Meillä on jopa erilliset hammastahnat, sillä kumpikaan ei pidä toisen käyttämästä tahnasta. Kaksi erilaista maitopurkkia jääkaapissa. Jne. Sinällään kukin noista asioista on pieni ja vähäpätöinen, mutta arjessa niistä muodostuu jatkuva eroavaisuuksien ketju. Emme jaa oikeastaan muuta kuin vuoteen, ja siinäkin nykyään vain nukumme. Kumpikin luo uraa tahollaan, mutta edes työasioista emme pysty puhumaan, sillä väärinymmärrys on heti taattu. Mies ei enää puhu asioistaan, sillä hän tulkitsee kaiken sanomiseni asettumiseksi hänen näkökulmaansa vastaan. "Jos et ole puolellani, olet minua vastaan". Hän ei tajua, että totta kai olen hänen puolellaan - sanon sen ääneenkin - mutta näen asioilla olevan myös muita puolia. Hän ei halua kuulla niistä. Siis emme puhu hänen työasioistaan. Minun työasioistani hän ei koskaan kysy, ei myöskään harrastuksestani.

Avioliittomme alkuaikoina mies matkusteli paljon ja minä tuoreena vaimona ikävöin häntä kotosalla. Lähettelin tekstiviestejä (ne olivat silloin vielä melkoinen uutuus), joissa sanoin kaipaavani häntä. Hän koki viestit syyllistämisenä ja vaatimuksena luopua työmatkoista. Niinpä lopetin sellaisten viestien lähettämisen ja tyydyin vain toivottelemaan hyvää matkaa. Läksy tuntui nuoresta vaimosta kirpeältä. Se luultavasti pakotti minut kovettamaan luonnettani entisestäänkin. Pärjään kyllä yksinkin. Vaihdan lamput ja sulakkeet, huollatan ja katsastan auton, vaihdatan hajonneen parvekelasin, auton kesä- tai talvirenkaat (aiemmin vaihdoin ne itse, nykyään menen sentään rengasliikkeeseen), käyn kaupassa ja sisustan makuuhuoneen. Jaamme kaikki asumiskulut puoliksi: auton ja kodin hankinnat, vakuutukset, lehdet, puhelimet, vastikkeet - kaikki. Ja silloin kun huvittaa tai on rahaa, niin hankin lentoliput ja matkustan yksin jonnekin tuulettamaan päätäni. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että lähtisin jonnekin hakemaan seksikumppania. Seurustelumme ensi hetkistä alkaen hän on ollut ainut ainukainen mies, jota olen halunnut.

Hän ahdistuu useimmista tunteenosoituksistani, joten yritän hillitä niitä; myös sellaisia, jotka eivät kohdistu lainkaan häneen. En tiedä, onnistunko siinä kovin hyvin. En odota häneltä kukkia, koruja tai edes syntymäpäivälahjoja, sillä hän ei koskaan keksi mitä antaisi lahjaksi. Alkuaikoina hän tarjosi jopa rahaa lahjaksi tajuamatta, miten loukkaavaa sellainen on. Sitten han tarjoutui ostamaan minulle jotakin, kun vain itse valitsisin ja sanoisin mitä tahdon. Luovuimme siis lahjoista. Voin hyvin ostaa omat koruni, hajuveteni ja kukkani - tahtoisin häneltä vain jotakin sellaista, joka osoittaisi, että hän välittää minusta sen verran, että viitsisi nähdä vaivaa keksiäkseen henkilökohtaisen lahjan.

Mutta tarpeestani kokea kumppanuutta en pysty luopumaan. Sitä minä kaipaan välillä aivan helvetisti. En tosin ole ihan varma siitä, osaisinko enää itsekään olla kumppani toiselle, koska olen joutunut opettelemaan olemaan omillani ja myös olemaan odottamatta toiselta mitään. Kun ei odota mitään, ei pety.

Ja tuo onkin ehkä se syy, miksi ero on se huonompi vaihtoehto. En varmaankaan enää osaisi rakentaa normaalia keskinäistä parisuhdetta kenenkään kanssa, joten ehkä on parasta tyytyä siihen mitä on.

Summa summarum; näitä asioita pohdittuani pyysin miestä lykkäämään avioeron vireillepanoa ja ehdotin sen sijaan jonkinlaista aikalisää kesäloman ajaksi. Vietämme harvoin lomiammekaan yhdessä, joten voisimme kumpikin elää erirytmistä elämäämme (tosin saman katon alla) ja miettiä vielä avioliiton jatkamista. Mies oli edelleen jyrkästi ajatusta vastaan, mutta jotenkin minusta kuulosti siltä, että hän halusi kuulla minun perustelevan, miksi ehkä kannattaisi vielä yrittää. Minä perustelin. Tilanteen teki kummalliseksi se, että mies itki ja minä en. Yleensä tilanne on päinvastainen. Olin suhteellisen rauhallinen, vaikka kieltämättä töitä tehdessäni tunsinkin kirjaimellisesti painon sydämelläni. Olo oli raskas ja kädet hiukan epävakaat. Yritin kuitenkin pilailla töissä työkavereiden kanssa normaaliin tapaan.

Toistaiseksi hän ei ilmeisesti ole laittanut eroa vireille. Time out.